Retkellä

Katson ikkunasta. Keli on vuodenaikaan nähden masentava. Vettä sataa ja lumi sulaa. Päätän lähteä poikien kanssa lyhyelle retkelle aistimaan ympäristöä. Otan näkökulmaksi retkeilijän katseen, koska se ei välttämättä vaadi kovin syvällistä analyysiä ja pelkkä luonnosta ja ympäristöstä nauttiminen erilaisin aistimuksin riittää. Jos ottaisin näkökulmaksi esimerkiksi geologin katseen, kiinnittäisi huomiota jalkojeni alle, maaperään, kiviin ja kallioperään. Metsurina pohtisin ehkä metsän hakkuukypsyyttä ja lajivalikoimaa. Jos kulkisin maastossa turistin silmin, etsisin ehkä uusia elämyksiä ja voisin tuntea itseni ulkopuoliseksi tutussakin maastossa. Maisema-arkkitehtinä pohtisin ehkä maastonmuotoja, näkymiä, paikan henkeä ja mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin tänään kulkea maastossa retkeilijänä ilman velvoitteita havaintojen suhteen.

 
Ikkunasta näkyy retken päämäärä. Noin 500 metrin päässä kodistamme kohoaa pieni kallionyppylä, jolta aukeavat yleensä ihan mukavat maisemat. Tavallisesti lähden paikalle koiran ja lasten kanssa ilman sen kummempia varusteita, mutta tänään otan mukaan myös hieman eväitä ja repun, koska kyseessä on retki. 

 
Ulkona sataa vettä. Pari päivää sitten tehty lumiukko alkaa näyttää sulaneelta. Toinen silmäkin on jo pudonnut. Porkkananenäkin taitaa luovuttaa pian. Yleensä maisema tähän vuodenaikaan näyttää romanttiselta lumihiutaleiden leijaillessa ja kinosten hohtaessa auringossa. Tänään maisema kuitenkin näyttää aika harmaalta. 

 Jatkamme matkaa. Tie on liukas. Kun hiljaisella tiellä tulee auto vastaan astumme varmuuden vuoksi ojan puolelle. Autokin lähtee helposti tällä kelillä luistamaan. 

Lähestymme antennimäen risteystä. Nämä rungot ovat odotelleet noutoa tien pielessä jo melkein vuoden verran. Alkaa olemaan jo melko lahoa tavaraa. Onkohan noista enää edes energiapuuksi? 

Siirrymme pienemmälle tielle ja suuntaamme kulkumme kohti radioantennia. Täällä on joku muukin liikkunut, mutta ei tänään. 

Varoituskyltti näyttää vähän eksyneeltä tässä ympäristössä, mutta toisaalta ei radiomastokaan oikein tänne mäntyiselle kalliolle sovi. Kyllä jääpuikot ovat tainneet jo tällä kelillä antennista pudota. 

 
Jatkamme pientä metsäpolkua kohti kukkulan ylintä kohtaa. Tai ei oikeastaan ylintä, vaan sitä kohtaa mistä avautuvat parhaat maisemat eikä puita ole heti edessä. Jäniskin on käynyt täällä. Joskus täällä näkee myös hirven tai peuran jälkiä ja jätöksiä, mutta tänään on tyytyminen jäniksen jälkiin. 














 
Saavumme näköalapaikalle. Täältä aukeavat mukavat maisemat horisonttiin asti. Tänään on vähän väritöntä, mutta joskus täältä on katseltu hienoja auringonlaskuja. Länteen katsellessa horisontissa näkyvät kilpilahden jalostamon savupiiput ja valot. Näin valoisalla niitä ei välttämättä havaitse ellei tiedä mistä etsiä, mutta pimeän aikaan ne valaisevat koko läntisen horisontin. Se on kuitenkin Suomen suurin jalostamoalue. 

 
Täällä kukkulan laella on myös hieno käppyrämänty, jota lapset surutta käyttävät kiipeilyyn. Tässä lähellä on myös jokunen kelo, jotka usein kuulee tikan koputusta. Tänään on hiljaista. 









 
Koska kaukomaisema on hieman harmaa eikä tarjoa suuria elämyksiä, siirrän katseeni lähimaisemaan. Sulava lumi paljastaa kesäisiä muistumia. 




Tällä puolella kukkulaa kukaan ei ole viime lumisateen jälkeen vielä kävellyt. Lumipeite on koskematon. Rikonko idyllin jos saapastelen hangen poikki. Otan riskin. Uskon että jälkeni häviävät seuraavan lumisateen myötä. 

 
Kun on vähän kierretty ja peuhattu hangessa on aika juoda kuumaa mustaherukkamehua. Joskus kesällä täällä on pidetty nuotiota ja paistettu makkaraa. Tänään tikut jäivät kotiin eikä meillä toisaalta ole makkaraakaan mukana. 

Paluumatkalla. Kuulin hetki sitten traktorin ääntä. Se oli näköjään hiekoittamassa tietä. Hyvä. Nyt sitä pysyy paremmin pystyssä kotiin päin. 


Vaikka retki oli lyhyt oli sen anti piristävä. Raitis ilma, hienot maisemat, hieman fyysistä toimintaa joka virkistää lihaksia, tuulenhenkäys joka tuo kosteuden tuoksun, sulavan lumen ääniä. Kävellen luonto on aistittavissa oikeassa suhteessa ja mittakaavassa. Katseen voi tarkentaa kauas ja lähelle. Retkeily on maiseman kokemista parhaimmillaan.

Kuvallista maisemahistoriaa

Viikon teemana tuli pohtia maisemaan liittyvää arvomaailmaa henkilökohtaisesta näkökulmasta. Kun aloin käydä läpi omaa maisemahistoriaani ja siihen liittyvää visuaalista aineistoa, uppouduin pitkäksi aikaa osin nostalgiseenkin kuva-aineistoon vuosikymmenien ajalta. Osa kuvista oli paperimuodossa (ajalta ennen digikameroita) ja aineistoa tuntui olevan niin paljon että pääsen tässä raapaisemaan aihetta vain pintapuolisesti vähän sieltä ja täältä. Maisemakuvani on joka tapauksessa muodostunut lukuisista eri tekijöistä ja olen eri aikoina katsonut maisemaa monesta eri näkökulmasta. Kuitenkin vasta nykyisiin opintoihin liittyvät tekijät ovat tuoneet maiseman tulkitsemiseen ja arvottamiseen ammattimaisuutta ja moniulotteisuutta.

Luonto oli lähellä ja konkreettinen ympäristö viettäessäni lapsuuteni kesät maaseudulla.

Kuvat: Mökkisauna, Aamu-usvaa Kuivalantiellä, Soutuvene Savajärven rannassa, Kirkkotie ja kotikoivikko, Kävellen mökille

Maisemakuva aiemmassa ammatissani muotoutui pitkälti yläperspektiivistä.

Kuvat: DC9 ohjaamossa 9800 ft korkeudessa, Alpit pilviverhossa, Suihkukoneen jättövana kirkkaalla taivaalla, Meanderoivan Ounasjojen mutkia Pohjois-Suomessa, Ukkospilvi ja siihen liittyvä alasin, Levin rinteet kesäaikaan, Auringonlasku Keski-Euroopassa.

 Luonnonvoimat ja -muodot ovat aina vaikuttaneet minuun vahvasti.

Kuvat: Yosemiten kansallispuisto Kaliforniassa, Mammuttipetäjiä Mariposa Grovessa, Gaysir Stokkur Islannissa, Kuumaisemaa Teiden huipulla Teneriffalla, Gullfossin vesiputous Islannissa, Vuoristotie Teiden rinteillä Teneriffalla

Oman talon ja pihan rakentaminen on avannut näkökulmaa käytännölliseen ja toteutukselliseen maisemaan.

Kuvat: Patosiltaa rakentamassa, Bobcatin ohjaimissa, Nurmikkoa tekemässä

Mikrotasolta makrotasolle ulottuvan luontokuvaharrastuksen myötä luonto ja maisema on avautunut paremmin esteettisenä olentona (www.kuvakeidas.fi).

Kuvat: Kihokki, Sammakon kutua, Sudenkorennon selkä, Västäräkin poikaset, Torvijäkälä, Sammalen itiöitä, Veden pyöristämiä rantakiviä

Puutarhamatkailua lähellä ja vähän kauempana.

Kuvat: Filoli (Woodside California), Japanese Tea Garden (San Fransisco), Monrepos maisemapuisto (Viipuri), Kirjailijanpuisto (Porvoo), Keskuspuisto (Riga), Kalifornian tiedeakatemian viherkatto (San Fransisco)

Urbaanimpaa näkökulmaa ja rakennettua maisemaa.

Kuvat: Riga, San Fransisco, Reykjavik, Viipuri, Viipuri

Ihmisen luontoetiikka

Kuinka ihminen suhtautuu luontoon? Hallitseeko ihminen luontoa ainoana superlajina edistyneen teknologian ja kehittyneen ajattelukykynsä turvin vai tuhoaako hän sitä lyhytnäköisillä ja oman lajin etuja painottavilla tavoitteilla ja toimenpiteillä? Onko ihminen luonnolle alisteinen vai sen herra? Mikä on ihmisen vastuu luonnosta?

Tämän viikon kolme tekstiotetta käsittelivät ihmisen suhdetta luontoon eri näkökulmista. Markku Oksasen kirjoittamassa tekstissä pohdittiin sodan ja ympäristöetiikan suhdetta, Simo Laakkosen tekstissä käsiteltiin kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikkaa ja Yrjö Hailan tekstissä ihmisen luonnon aistimista, kokemista ja uuden oppimista.  Kaikki tekstit olivat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta ehkä eniten keskustelua ja pohdintaa herätti erilaisten konfliktien suhde ympäristöön.

Sivuuttaen muut sotaan liittyvät aspektit, pohdimme sotatoimien vaikutuksia ympäristöön ja luontoon. Ihmisperspektiivistä tämä näkökulma jää ymmärrettävästi usein sivurooliin erilaisista konflikteista puhuttaessa. Kriisitilanteessa ihmisen ajattelu kytkeytyy eri moodiin kuin turvatussa ympäristössä ja normaalitilanteessa. Kriisimoodissa ihmisen päämotivaattoriksi nousee selviytyminen ja hengissä pysyminen, jolloin asiat, jotka eivät suoraan vaikuta tähän, jäävät väkisinkin toissijaisiksi. On turha mennä kysymään nälkää ja vilua kärsivältä hänen mielipidettään luonnon suojeluun. Vastaus on selvä. Jos ihmisen koti ja perustarpeita palvelevat elinolosuhteet tuhotaan, ei luonnon kehityksellä ole ihmiselle juuri merkitystä.

Ympäristönäkökulmasta konflikteille otollista maaperää ovat paitsi materiaaliset ja reaaliset asiat kuten luonnonvarat, myös immateriaaliset ja tunteisiin vetoavat seikat, kuten kenelle tietty maisema kuuluu tai väestön yhteenkuuluvuus juuri tiettyyn seutuun. Kenelle seutu kuuluu, kuka sen omistaa, keneen seudun historia liittyy? Mitkä ovat ne tekijät jotka tekevät tietystä alueesta tärkeän ja merkittävän, jopa siinä määrin että sitä tulee puolustaa viimeiseen asti?

Ihmisellä on kuitenkin kyseessä viime kädessä aina jonkinasteinen oman edun tavoittelu. Toisin sanoen ihminen asettaa omat intressinsä luonnon intressien edelle. Tämä on tietysti luonnollista, koska jokaisen elollisen olennon ensisijaisena lähtökohtana on oman elämän ja jatkuvuuden turvaaminen. Vasta kun omat perustarpeet on tyydytetty voidaan huomio kiinnittää "toissijaisiin" näkökohtiin, kuten toisen lajin tarpeisiin tai suojeluun.

Ihminen sitoutuu paikkaan vahvojen tunnesiteiden avulla. Jokainen laji pyrkii ensisijaisesti pysymään hengissä ja lisääntymään. Tämä edellyttää sellaista paikkaa, joka turvaa lajin ravinnonsaannin ja suojaa sitä ulkopuolisilta uhkilta. Kun tällainen paikka on löytynyt  ja ympäristö käy tutuksi siihen aletaan kiintyä erilaisten tunne- ja tapahtumaketjujen kautta. Nykyihminen pääsee, ainakin länsimaisessa yhteiskunnassa, pitkälti syntymään turvalliseen paikkaan eikä hänen tarvitse vaeltaa jatkuvan saalistuksen tai ravinnonpuutteen  vuoksi. Alueilla, jossa on niukat luonnonvarat väestömäärään nähden eikä maa riitä tyydyttämään ravinnontarvetta asia on tietysti toisin.

Konfliktien aikana juuri edellä mainitut tunnesiteet ovat se syy ja voima jotka muodostavat puolustusasenteen. Omakohtainen sidos alueeseen on aina vahvempi kuin vain "ylhäältä" tullut käsky puolustaa jotain kohdetta. Konfliktien aikana tällaiset tunnesiteet voidaan katkaista särkemällä toiselle tärkeät kiinnekohdat ympäristöönsä. Kohteet voivat olla symbolisia, tietyn ryhmän kulttuuriin liittyviä merkityksiä, mutta myös konkreettisia elinolosuhteisiin liittyviä ja ympäristöön kohdistuvia toimia. Luonto joutuu usein sijaiskärsijän rooliin, kuten Vietnamissa, jonne kylvettiin tuhoalaismyrkkyä, jotta vastustajat eivät kykenisi ravinnontuotantoon.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/1f/US-Huey-helicopter-spraying-Agent-Orange-in-Vietnam.jpg

Luonnonvarat voivat siis toimia paitsi konfliktien syynä, myös sodan seurausten kärsijänä. Toisaalta luonto voi myös hyötyä ihmisen konflikteista. Esimerkkinä mainittakoon keskusteluissakin esiin nostettu Koreiden välinen rajavyöhyke, missä luonto on saanut vapaasti kasvaa ilman että ihminen on päässyt vaikuttamaan alueen kehitykseen.

Ihminen ei kuitenkaan tarvitse keskinäistä ristiriitaa luonnon muuttamiseen tai tuhoamiseen. Ihminen on nykyteknologian myötä saavuttanut tason, jolloin hyväkin tarkoitus voi kääntyä luonnonvastaiseksi ja poiketa luonnon omasta kiertokulusta. Onko ihmisellä oikeus, tieto ja taito, jolla hän voi muokata ympäristöään oman etunsa nimissä. Vaikka ihminen usein arvelee teknologisen tietämyksensä perusteella olevansa ainoa laji, joka kykenee päättämään ja viemään ympäristönsä kehitystä eteenpäin, onko näin vai ajautuuko ihminen vain syvemmälle umpikujaan alati niukkenevien luonnonvarojen huvetessa.

Esimerkkinä modernin ympäristöteknologian hyöty-haitta dilemmasta voivat toimia ympäristömyrkyt, joiden käytöllä on pyritty maksimoimaan hyötylajien menestys "hyödyttömien" lajien kustannuksella. Samalla on kuitenkin aiheutettu maaperään vuosikymmenien myrkkykuormitus ja ne ovat todennäköisesti syynä myös valtaviin mehiläisyhdyskuntien sukupuuttoaaltoihin (http://www.scientificamerican.com/article/earth-talks-hive-and-seek/)

http://primeinfographics.com/wp-content/uploads/2011/10/bees.png

Vaikka ympäristö ja sen kehitys tulevatkin ihmisen arvoasteikossa vasta perustarpeiden jälkeen, tulisi huomioida että juuri luonto ja ympäristö on näitä perustarpeita tuottava paikka. Jos ympäristön näkökohdat, kehitys ja -suojelu unohdetaan, myös perustarpeet voivat pian olla uhattuina. Ollaanko jo menossa siihen suuntaan ja onko meillä luonnonvarojen ehtyessä paluu takaisin kivikaudelle, jää nähtäväksi.

Suomalaisen maiseman tulevaisuus

Minkälainen on suomalainen maisema? Vastaus tietysti riippuu paljolti siitä keneltä asiaa kysytään. Jos asiaa kysytään vanhemman ikäpolven edustajalta, vastauksena voi olla romanttissävytteisiä mielikuvia historiallisesta Suomesta, maalaismaisemia, järvenrantoja ja ehkä myös sota-aikaan liittyviä muistikuvia. Jos asiaa taas kysytään nykynuorisolta voisi vastaus liittyä vaikka tekniseen urbaaniympäristöön, urheilumaisemiin, ruokaperinteeseen tai olla jotain ihan muuta. Jos asiaa kysytään ulkomaalaiselta, sanotaan vaikka keskieurooppalaiselta, niin vastauksissa voivat heijastua turistitoimistojen luomat stereotypiat Suomen luonnosta, järvistä, puhtaudesta, saunasta, ehkä jopa jääkarhuista. Jos asiaa kysytään amerikkalaiselta voi vastauksena olla "Mikä Suomi?". Vastaus riippuu siis pitkälti kysyjän ja vastaajan suhteesta. Olisikin mielenkiintoista tehdä laajempi kyselytutkimus aiheesta.

Maunu Häyrynen on käsitellyt suomen kansallista maisemakuvastoa kirjassaan Kuvitettu maa. Hän pohtii kuvaston sisältöä ja kehitystä pitkälti historiallisesta näkökulmasta. Hän käy läpi kuvaston Topeliaanisia lähtökohtia ja kehitystä teemallisesti, ajallisesti sekä alueellisesti. Kirjassa otetaan kuitenkin hyvin vähän kantaa maisemakuvaston tulevaisuuteen. Koska tulevaisuuskysymys on kuitenkin mielenkiintoinen ja vaikuttaa suunnitteluun maisema-arkkitehdin ammatissa otin nationalistisen maisemakuvaston tulevaisuusvisiot esille myös keskusteluissa.

Mikä on kansallisen maisemakuvaston tulevaisuus ja mitkä ovat siihen vaikuttavat tekijät? Tulevaisuus perustuu pitkälti menneisyyteen, mutta kuinka paljon menneestä ajasta tai nykypäivästä siirtyy tulevaisuuteen ja kuinka paljon asiat ja paikat menettävät merkityksensä tai ne vain unohdetaan. On selvä että globalisaatio vaikuttaa myös kansalliseen maisemakuvastoon, mutta millä tavalla? Alkavatko eri maiden kansalliset kuvastot muistuttaa toisiaan ylikansallisten ihanteiden ja samaistumiskohteiden yleistyessä vai koetaanko vastarintaliike, jolla kansallista kuvastoa pyritään eriyttämään globaalista valtavirrasta ja luomaan muista poikkeavaa mielikuvaympäristöä johon paikallisen väestön on helpompi samaistua.  On selvä että maailman muuttuessa kuvastojen (kuten muidenkin ajatusmallien) symbolinen arvo muuttuu. Esimerkiksi siirtyminen paikasta toiseen on nykyään monin kerroin nopeampaa kuin 100 vuotta sitten ennen auton käyttöönottoa. Nykyinen media tuo kaukaisetkin paikat suoraan olohuoneisiin eikä varsinaisesti tuntematonta maailmankolkkaa enää ole olemassa. Tämä ei tietenkään voi olla vaikuttamatta myös kuvastojen sisältöön. Outojen paikkojen eksotiikka on kadonnut kuvastoista kun erikoisinkin kohde on jo tuttu jollakin tasolla. On vaikea keksiä sellaista sisältöä joka tuntuisi täysin uudelta.

Edellä mainitusta näkökulmasta maisemakuvastojen merkitys näyttäisi vähenevän jatkuvasti laajenevan mediasisällön ristitulessa. Onko tulevaisuus pelkkää turistikuvausta, jolla maata koitetaan myydä ulkopuolisille. Entä oman maan kansalaiset? Onko heille tarvetta suunnata kuvastoa kuten 100 vuotta sitten. Tarvitseeko nykyajan kansalainen sivistämistä oman maan erityispiirteistä? Tarvitseeko häntä juurruttaa ja saada tuntemaan yhteenkuuluvuutta tiettyyn alueeseen ja seutuun? Onko se enää edes mahdollista?

Toisaalta tulee muistaa että ihminen juurtuu omaan maisemaansa myös ilman että siihen tietoisesti pyritään. Ihmiselle muodostuu mielikuvia ympäristöstään eri mittakaavoissa. Joku lapsuuden leikkeihin kuulunut kivi tai puronmutka voi vielä vanhanakin herättää muistikuvia kotiseudusta. Oma pihapiiri, oma kylä, oma kaupunki tai laajempana käsitteenä oma maa tai maapallo luovat kullekin ihmiselle omanlaisensa muistikuvien ja tunnesiteiden ketjun. Mitä pienemmistä yksiköistä on kysymys, sitä henkilökohtaisempia mielikuvat ja usein myös syvempiä tunnesiteet ovat. Juuri tästä syntyy kotiseuturakkaus ja paikkaan kuuluvuuden tunne.

Maisematutkimuksen työkenttä, jota Maunu Häyrynen tutkii, liittyy olennaisesti maisema-arkkitehtuuriin. Maisema-arkkitehdille on varsin tärkeää tietää kuinka ihminen kokee ympäristönsä ja mitä asioita hän pitää arvossa. Tämä vaikuttaa myös alueelliseen suunnitteluun. Vaikka globalisaation myötä suunnitelmat ympäri maailmaa ovat alkaneet muistuttaa toisiaan, olisi hyvä että niihin sisällytettäisiin myös omaleimaista ja paikallista variaatiota? Lähtökohtana nationalistinen tai alueellinen suunnittelu voisi luoda yksilöllisempiä ja ehkä helpommin samaistuttavia kohteita? Sellainen paikka johon liittyy vahva tunneside otetaan helpommin omaksi ja se kestää myös paremmin ajan hammasta. Paikan omaksi tekemisessä tärkeä tekijä on siihen luotu tunneside ja sen tuottamisessa taas ovat hyvänä lähtökohtana paikalliset olosuhteet, maisemat ja symbolit, tutut tai tutuksi tehdyt maiseman komponentit.

Olipa suomalaisen maiseman tulevaisuus mikä tahansa, ihminen usein miten haluaa tuntea kuuluvansa johonkin paikkaan, jotta hänestä ei tule juureton irtolainen. Kansallinen maisemakuvasto tai siihen liittyvien arvojen huomiointi maisemasuunnittelussa voivat toimia liimana, jotka sitovat yhteen ihmisen ja paikan.

Maisema-arkkitehtuurin teoriasta

Kuinka maisemaa tulisi suunnitella? Onko siihen olemassa periaatteita tai sääntöjä, joiden mukaan tulisi toimia? Voidaanko rakennettua maisemaa tulkita ja arvottaa jonkin teorian mukaan? Pitääkö aina keksiä uutta? Mitä nykyajan maisema-arkkitehtuurista puuttuu?
 
Näitä kysymyksiä pohdittiin James Cornerin teksteissä A Discource on Theory I: "Sounding the Depths" - Origins, Theory, and Representation sekä A Discource on Theory II: ThreeTyrannies of Contemporary Theory and the Alternative Hermenautics. 


Ennen ja nyt
 
Varhainen teoria ja käytäntö olivat Cornerin mukaan pitkälti toisiinsa sidoksissa, teoria valaisi ja oikeutti käytäntöä ja käytäntö säilytti alkukantaisen runollisuutensa. Antiikin aikana puistot ja puutarhat toimivat muodollisena kuvauksena teoreettisesta maailmasta. Varhaiset taide-esineet, temppelit ja puistot olivat näkymättömien ideoiden näkyviä ruumiillistumia. Uskonnollisvaikutteista symboliikkaa käytettiin paljon ja asioiden metafyysisyyttä ja mystiikkaa tuotiin esille.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/5/53/DUGHET_Landscape_with_St_Augustine_and_the_Mystery.jpg

1600-1700 lukujen vaihteessa tieteellisyys muutti ajattelutapaa radikaalisti ja matematiikan käyttö päättelyyn ohitti aiemman metafyysisiin konteksteihin tukeutuneet toimintamallit. Valistuksen aikana korostettiin tiedon ja järjen merkitystä asioiden käsittelyssä. Uskonnolliset  metaforat alkoivat menettää houkuttelevuuttaan uusien vaikutteiden rinnalla. Ihminen pyrki kesyttämään ja kategorisoimaan kaiken. Usko korvattiin järjellä. Samalla alettiin menettää yhteyttä aiempaan mystiseen ja outoon, tuntemattomaan ja henkiseen. Uusi tieto poisti epätietoisuuden verhon myyttisen päältä ja tuntemattomasta tuli tunnettua. Jumalkeskisyydestä siirryttiin ihmiskeskisyyteen. Kaikki projisoitiin välittömiin vaikutuksiin ja itseemme, ihmiskeskeiseen ja teknologiseen maailmannapaan. Teoria supistui ja kehittyi 1800-luvulla joukoksi toistettavia ja tuotettavia maisemia, käytännön periaatteiden teoriaksi. Teoriasta oli tullut käytännöllistä, tehokasta. Estetiikkakin luodaan säännöillä. Syvyys, mysteeri ja näkymättömät voimat ovat hävinneet. Nykyteorialta puuttuu sielu.


Nykyteorian kolme tyrannia
 
James Corner mainitsee nykyaikaa hallitsevan teorian kolmeksi tyranniksi positivismin, paradigman ja avant-garden.

Positivismin mukaan ainoastaan tieteellinen ja mitattava tieto ja teoriat ovat oikeita lähtökohtia ja perusteita suunnittelulle. Positivistinen suunnitelma on konkreettinen, todellinen ja käytännöllinen. Siis pitkälti nyky-yhteiskunnan toivenormeja vastaava. Se myös tarkoittaa kaikenkattavaa analyyttisen ja tietopohjaisen teorian luomista ennen mitään toimintaa. Tällä filosofialla prosessi nousee usein lopputulosta tärkeämmäksi. Positivismissa voi aikatekijä myös jäädä vähälle huomiolle. Analyyttisten kaavoihin ja loogiseen päättelyyn perustuvassa suunnittelussa on se vaara että paikat jäävät kylmiksi, ne eivät sisällä epävarmuustekijöitä, mystiikkaa, runoutta, henkeä tai myyttisyyttä. Voisi sanoa että niistä tulee sieluttomia.

Paradigmalla tarkoitetaan tieteenalan yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa tai suuntausta. Ne ovat periaatteita, jotka "menevät läpi" eikä niitä juuri kyseenalaisteta. Paradigma ideologiana on kaikenkattava periaatteiden ja arvojen verkko joka jaetaan. Toisekseen paradigma voi olla malliesimerkki, erityinen muoto tai tyyppi kuinka ideologiaa sovelletaan. Ei kuitenkaan voi olla täydellistä paradigmaa, vaan se edustaa aina yhtä näkemystä eikä voi sisältää kaikkia todellisuuksia. Paradigmojen eri koulukunnat keskustelevat heikosti keskenään. Paradigma voidaan kyseenalaistetaan kun havaitaan että parempiakin toimintamalleja löytyy. Tästä voi seurata tieteellinen vallankumous jonka seurauksena entinen paradigma hylätään ja korvataan uudella. Paradigman eivät näin ollen ole pysyviä ja niihin tukeutuminen rajoittaa innovatiivisuutta ja uuden luomista. Tästä päästäänkin Cornerin mainitsemaan kolmanteen tyranniin Avant-gardeen.

Avant-garde on tyranneista ehkä vaikein. Se vaatii alati muutosta. Se on kaikkia vakiintuneita suuntauksia rikkovaa ja uutta kokeilevaa. Sen pitää olla aina tuoretta. Tämän päivän avantgarde ei ole huomisen avantgardea. Käsitteen merkitys muuttuu jatkuvasti. Tuntuu että avantgardisti tarvitsee jatkuvaa innovatiivisuutta ja sen tulisi aina johtaa "Wau" projekteihin. Mutta onko se hyvä suuntaus?


Hermeneutiikka pelastajana?
 
Edellä mainittujen kolmen tyrannin tai ongelmateorian vastapainoksi tai pelastajaksi Corner nostaa hermeneutiikan, jonka avulla maailman käsittäminen tapahtuu hieman eri näkökulmasta. Se painottaa inhimillistä ymmärrystä merkityksien tulkinnassa. Emme ole täydellisiä emmekä voi ymmärtää tai sisäistää kaikkea. Cornerin mukaan hermeneutiikan voidaan katsoa perustuvan kolmelle olettamukselle:

Ensimmäinen liittyy tiedon hallintaan ja siihen ettemme voi olla "kaikkitietäviä", vaikka nykytekniikka antaakin meille sellaisen tunteen. Toinen olettamus on se että ensisijainen tieto on suoran kokemuksen tietoa eli todellisista kohteista, kivistä, kasveista ja paikan päällä olevista asioista saatuja aistimuksia, tunteita ja lähtökohtia. Paikka tulisi ymmärtää ja tulkita näistä osasista ja kokonaisuudesta saatujen tuntemuksien kautta. Paikkaa tulkittaessa sen osia ei voi ymmärtää ilman kokonaisuutta, mutta osien tulkinta vaikuttaa kokonaisuuden tulkintaan. Kolmas merkitys liittyy ajallisuuteen ja siihen ettei mikään ole pysyvää tai valmista. Paikka muuttuu paitsi suunnittelun edetessä myös sen valmistumisen jälkeen. Toisin sanoen paikka on aina keskeneräinen.

James Cornerin tekstit on kirjoitettu noin 20 vuotta sitten ja keskusteluissa todettiin että tilanne on tekstien kirjoittamisen jälkeen ehkä muuttunut hermeneuttisempaan suuntaan eikä suunnitelmia nykyään tehdä enää niin sidoksissa paradigmoihin tai vain positivismin periaatteiden mukaisesti. Paitsi että nykypäivän suunnittelussa pyritään huomioimaan säännöt ja määräykset ja huomioidaan mahdollisimman monia eri näkökulmia, niin tilaa annetaan myös paikan hengelle ja kahlehtimattomalle ajatuksen lennolle. Valitettavasti nämä korkealentoiset alkuajatukset usein vain joudutaan ampumaan alas kun nykyajan konkreettinen todellisuus ja järkisyyt astuvat kuvaan mukaan.


Sivuraiteilla
 
Keskusteluissa otettiin esiin kysymys siitä tuleeko maisema-arkkitehdin tuntea filosofisia suuntauksia ja tarvitaanko laaja-alaista tietopohjaa hyvän suunnittelun pohjaksi. Jarkon mukaan mahdollisimman laaja-alainen asiantuntemus ei koskaan ole pahasta, mutta onko todella näin? Mitä enemmän asioita tiedämme sitä hankalammaksi suunnittelu menee. Enemmän tietoa tarkoittaa enemmän perusteita ja enemmän reunaehtoja. Tästä voi myös tulla ikuinen kierre. Kun pureudutaan syvemmälle ja haaraudutaan aina vain pienempiin yksityiskohtiin voi lähtöajatus kadota. Onko viimeistäkin yksityiskohtaa myöten suunniteltu paikka sittenkään parempi paikka kuin intuitiolla sääntöjen kahleista vapailla ajatuksilla luotu tai peräti luonnon itsensä luoma paikka?
Otetaan esimerkiksi seikkailupuisto, joka on kaikkien sääntöjen mukaan luotu, jonka toimintoalueiden suunnittelu perustuu lukemattomiin käyttäjätutkimuksiin, puisto jossa on hyödynnetty viimeisintä tekniikkaa, missä jokainen kaide, mutteri ja ruuvi on varmasti turvamääräysten mukainen, putoamisalustat riittävän paksut ja EU-standardien mukaiset, missä kaikki kaadot ovat varmasti juuri oikeassa kaltevuudessa ettei synny tahattomia lätäköitä. Jos tämän puiston vieressä sattuu olemaan unohdettu metsätilkku, missä  on outoja pusikoita, jänniä kaatuneita puita, ehkä vähän vaarallisia kuoppia, kiellettyjä ojia ja märkiä lätäköitä,  niin kumman paikan arvelette houkuttelevan kohderyhmäänsä eli lapsia enemmän? Voi tietysti olla että hienosti väritetty ja jänniä teknisiä laitteita sisältävä uutuuttaan hohtava puisto vie voiton, mutta voi myös olla että päivän päätteeksi lapset löytyvätkin kannon päältä ja mielikuvitusta paremmin ruokkivasta metsiköstä, joka muuttuu päivästä toiseen ja kasvaa ja elää. Jotenkin tuntuu siltä että kasvattavana ympäristönä jälkimmäinen on huomattavasti parempi.

Edellä kuvattua voisi verrata vaikka lapsille nykyisin suunniteltuihin leikkikaluihin ja erityisesti legopalikoihin. Lego suoltaa kauppoihin sadoittain erilaisia rakennussarjoja, joiden tiheään vaihtuvat teemat ovat aina ajan hermolla, tuttuja elokuvista ja jotka markkinoidaan valtavina tuoteperheinä jota ilman ei lapsi voi kaveripiirissään olla. Nämä sarjat sisältävät käyttöoppaan, jossa ohjataan kohta kohdalta kuinka rakennussarjaa pitää käyttää ja kuinka se kootaan. Siinä ei jätetä mitään mielikuvituksen varaan. Kun palikka tai otus on koottu, ei sarjalla juuri muuta voikaan tehdä. Kaikki osat ovat räätälöityjä vain tätä yhtä otusta varten ja kun halutaan luoda jotain muuta pitää ostaa uusi hävyttömän kallis rakennussarja. Kun yksi osa sarjasta häviää ei otusta enää voi kasata, ja koko loppu sarja joutaa kaatopaikalle. Menemättä tämän varustelukierteen aiheuttamiin ekologisiin vaikutuksiin, voidaan todeta että tällaisessa tuotekehittelyssä kohdeyleisö on yksinkertaistettu  rahakoneeksi sivuuttaen sen syvällisemmät argumentit. Sen huomaa myös siitä etteivät nämä sarjat alkuinnostuksen jälkeen kovin pitkään jaksa viehättää, ennen kuin ympäristö luo taas paineita jonkin uuden ja vielä entistäkin "makeamman" sarjan hankintaan. Markkinoimalla saa minkä tahansa roskan näyttämään houkuttelevalta.

http://s.cdon.com/media-dynamic/images/product/toy/toys/image0/lego_chima_eris_ornjaktplan-22600915-3298438635-xtra.jpg

Mihin ovat kadonneet peruspalikat, joista mielikuvituksen avulla saattoi loihtia mitä vain? Nyt taidan kuitenkin jo harhautua sen verran sivuraiteelle että on parempi loikata takaisin ennen kuin pudotaan raiteilta kokonaan.

Koska maisema-arkkitehti saattaa usein olla kokoavana tekijänä monialaisissa projekteissa on tietysti hyvä että hän osaa puhua tai ymmärtää eri alojen kieltä. Tämä tarkoittaa tiettyjen perustietojen, käsitteiden ja toiminnallisuuden hallintaa useilta eri aloilta. Vaikka "mutu"-tuntumalla tehty suunniteltu kuulostaa houkuttelevalta on tietyt luonnonlait hyvä tiedostaa, ettei käy niin kuin Versaillesissa 1600-luvulla, missä rakennettiin kallis yli 80 km mittainen kanava ja vesijärjestelmä Eire joesta Versaillesiin minkä jälkeen havaittiin ettei vesi virtaakaan ylämäkeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Gardens_of_Versailles - Problems with water).  Koska on mahdotonta olla asiantuntija kaikilla aloilla on myös hyvä osata konsultoida muita ja hyödyntää monialaista tietotaitoa.


Metropolitan Transformations
 
Vielä muutama sana James Cornerin projekteista, joita hän lyhyesti esitteli videolla Metropolitan Transformations, James Corner, ASLA. Hänen toimistonsa on suunnitellut viimeisten vuosikymmenten aikana lukuisia suuria maisema-arkkitehtuuriprojekteja, joista voi mainita ainakin Fresh Kills alueen NewYorkin Staten Islandilla, High Line hylätyn junaradan pätkän, jonka Corner on muuttanut kaupunkipuistoksi New Yorkissa sekä viimeisimmän laajan uuden kaupunkisuunnitelman Kiinan Qianhaissa, Shenzhenissä. Fresh Kills alueesta Corner mainitsi esitelmässään että paikka suunniteltiin siten että se sai kehittyä luonnollisten prosessien kautta minkä jälkeen toimintoalueet vasta saivat oman paikkansa. Tällainen pitkän aikajänteen huomioiva ja hyödyntävä suunnittelutapa kuulosti mielenkiintoiselta ja poikkeukselliselta nykyisen vauhtisokeuden aikakaudella kun kaikki pitäisi saada valmiiksi mielellään heti. Kiinan uutta kaupunkia suunniteltaessa oli mukava huomata että suunnittelun lähtökohtana on toiminut ekosysteemipalveluiden ja sosiaalisen ympäristön arvot. Tämän tärkeän pohjan jälkeen tulevat vasta liikenneverkostot ja rakennukset. Yleensä tämä tunnutaan tekevät toisin päin jolloin rakennetuilta alueita ylijääneelle tilalle yritetään epätoivoisesti luoda näitä kriittisiä palveluita.

Muuttuva luontokäsitys

Jokainen meistä tulkitsee luontoa omalla tavallaan. Luonnon merkitys kulttuurista toiseen siirryttäessä voi vaihdella suuresti ja myös saman kulttuurin sisällä eri ihmiset kokevat ja mieltävät luonnon eri tavoin. Mitä luonto oikeastaan on? Mitä siihen kuuluu? Kuuluuko ihminen osaksi luontoa vai onko vain ihmisen koskematon paikka alkuperäistä luontoa? Onko ihmisen vaikutus luontoon hyödyllinen vai tuhoava?

Tämän viikolla käsittelimme ihmisten luontokäsitystä ja luonnonsuojelun aatetta eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Tarjolla oli tusina artikkelia kummastakin aihepiiristä:

Nature and Ideology: Natural Garden Design in the Twentieth Century
Environmentalism in Landscape Architecture

Luin itse Craig Clunasin artikkelin, jossa hän kuvasi kiinalaisen puutarhan suhdetta luontoon ja sen ideologiaa erityisesti länsimaisesta näkökulmasta. Tekstissä kävi ilmi kuinka länsimainen käsitys ja arvostus kiinalaisesta puutarhataiteesta muuttui päinvastaiseksi sadassa vuodessa.

1800-luvun puolivälissä kiinalaista puutarhataidetta ja kiinalaisten mielenlaatua yleensäkin pidettiin länsimaissa keinotekoisena sekä julmana ja kiduttavana. Asenne oli vähättelevä ja mustamaalaava ja kiinalaisten luonnonvastaisuutta korostettiin.  Epäluonnollisesta nostettiin usein esiin miniatyyripuut "bonsai" (Japanilainen nimi), joiden yhteydessä luonnon vääristelyä ja pahoinpitelyä verrattiin kiinalaisten naisten jalkojen sitomisen traditioon. 1800-1900-lukujen vaihteessa Kiinaa verrattiin useasti Japaniin ja näissä vertailuissa Japania yleensä ihannoitiin ja Kiinaa "ruoskittiin".

 1900-luvun alkupuolella asenteet muuttuivat ja länsimaissa alettiin tuoda esiin Kiinalaisen puutarhan monimuotoisuutta ja kiduttamisen sijaan alettiin puhua kärsivällisestä ja huolellisesta puutarhanhoidosta. Samaan aikaan länsimaissa havaittiin että Japanilaisen puutarhan hyveet olivat itse asiassa Kiinan varhaiselta ajalta lähtöisin. 1900-luvun puolivälissä Kiinalaisen puutarhataiteen pitkää muuttumatonta jatkumoa alettiin arvostaa ja Kiinalaisten puutarhaan liittyvää filosofiaa kunnioittaa. "Kiinassa puutarha on enemmän kuin rauhan tyyssija ja unelmien heijastuma, se on elämän filosofian ruumiillistuma" (Graham, Dorothy. Chinese Gardens: Gardens of the Contemporary Scene, an Account of their Design and Symbolism. New York: Dodd, Mead & Co., 1938)

Craig Clunasin artikkeli oli mielenkiintoinen kuvaus asenneilmapiirin ja luontokäsityksen muuttumisesta. Teksti oli selkeä ja johdonmukainen sekä kronologisesti etenevä. Kirjoitus vaikutti asiantuntevalta ja objektiiviselta. Sen monialaiset ja runsaat tekstiviitteet sivusivat puutarhataiteen ohella eri aikakausien politiikkaa ja sota-ajan vaikutuksia ja syitä lännen asenteiden muuttumisesta itää ja Kiinaa kohti. Tekstin perusteella kävi selväksi että mielipiteen muutos ei niinkään johtunut puutarhakulttuurin muuttumisesta Kiinassa vaan lähinnä länsimaisen ajattelutavan muutoksesta sen suhtautumisessa luontoon.

Luonnon syvin olemus
 
Toinen (kaikkien lukema) teksti oli Anne Whiston Spirnin artikkeli, jossa hän käsitteli luonnon ja luonnollisuuden syvintä olemusta. Kirjoituksessa tuotiin hyvin esille "luonto" käsitteen vahva kulttuurisidonnaisuus.  Kirjoitus herätti ryhmässä myös pohtivan keskustelun luonnon merkityssisällöstä.

Kuinka luontoa voi lähestyä? Voidaanko "luonto" tunnistaa objektiivisesti ilman ihmisten arvoja?  Mihin vedetään raja luonnollisen ja luonnottoman välillä?

Luontoa kuvaava sana "nature" on lähtöisin latinalaisesta sanasta natura, jonka pääasiallinen merkitys oli alunperin kuvata jonkin hahmoa tai luonnetta ja joka tuli myöhemmin määrittelemään maailmaa (Williams 1986). Toisen määritelmän mukaan luonto on kaikkea, joka sisältää klorofylliä, mikä ei ole tehty tiilistä ja on vapaa moottoroiduista ajoneuvoista (Ibeling, 1999). Kolmannen, tieteellisemmän määritelmän mukaan luonto on kaikkea joka järjestää ja ylläpitää itseään, riippumatta ihmisen toiminnoista, mutta ei koskaan ihmisen perusteiden mukainen (Schroevers, 1980).

Tein pienimuotoisen kyselytutkimuksen ja kysyin lapsiltani mitä luonto heidän mielestään tarkoittaa? Nuorin, 6 v poikani vastasi: "kasveja, kukkia ja puita", vanhempi, 9 v poikani sanoi "puita ja kasveja, metsiä , ruohoa, vesistöjä, kivaa ja rauhallista paikkaa" ja vanhin 11 v tyttäreni mielestä luonto on jotain "puhdasta, kaunista, vihreää ja saastumatonta". Aika idealistisia käsityksiä, mutta eivät varmastikaan vääriä.

Lukuisista erilaisista tulkinnoista voidaan todeta ettei luonnolle ole yhtä yleispätevää määritelmää. Kulttuurista riippumatta luonto kuitenkin yleensä viittaa hyvään eli termillä on positiivinen kaiku.

Luontoon ja luonnolliseen on vedottu ja vedotaan edelleen monissa maisema-arkkitehtuuriin liittyvissä projekteissa. "Luontonäkökohdat huomioiden...", "Luonnollinen ympäristö...", "Luonnonmukainen lähestymistapa...", "Luontoarvoja korostava..." ja muita vastaavia perusteita korostavalla selostuksella pyritään suunnitelmaan saamaan positiivinen sävy.

Anne Whistonin Spirnin artikkelissa verrattiin 1800 ja 1900-lukujen vaihteessa kahta maisema-arkkitehtiä, Frederick Law Olmstedia ja Jens Jenseniä, joista molemmat  toteuttivat suurisuuntaisia puistosuunnitelmia lähtökohtanaan luonnollisen ympäristön aikaansaaminen. Luonnollisen käsite ei heillä kuitenkaan ollut yhtenevä. Jens Jensen painotti luonnollisuuden tavoittelussaan paikan omia vahvuuksia ja paikallisia kasvilajeja, kun taas Frederic Law Olmsted hyödynsi myös paikalle outoja ja eksoottisiakin kasvivalintoja tavoitellessaan luonnollista ympäristöä.

Maisema-arkkitehtuurissakin luonnolle on erilaisia lähtökohtia. Suunnittelu voi perustua ekologiaan pohjautuviin sääntöihin ja periaatteisiin (IanMc Harg) tai lähtökohdat voivat olla ei-tieteellisessä logiikassa perustuen intuitioon ja taiteeseen?

Koska viittaaminen luontoon tai luonnolliseen voi olla niin monimerkityksellistä, kasvaa "väärien" tulkintojen määrä. Paitsi eri kulttuuripiirien edustajilla, myös eri ammattikunnilla on toisistaan poikkeava  käsitys luonnosta. Pitäisikin aina olla kriittinen kun pohjaa työnsä tai puheensa "luonnon" lähtökohtiin.

Etenkin nykyisen ilmastonmuutoskeskustelun aikakaudella ihmisen suhde luontoon on noussut entistä enemmän pinnalle. Keskusteluissa kuten myös Anne Whiston Spirnin tekstissä nousi esiin toteamus siitä että  "luonto" ja "ekologia" voidaan nähdä niin monesta eri näkökulmasta ettei pitäisi tyytyä vain yhteen "varmaan" ratkaisuun tai määritelmään, vaan kyselyn ja tutkimusmatkailun hengessä pitää mieli avoinna erilaisille tulkinnoille ja vaihtoehdoille.

Demokratia ja argumentaatiotaito

Näkökulmia Töölönlahteen ja Tapiolaan
 
Tällä viikolla luettavana oli kolme lyhyttä tekstiä, joista kaksi liittyi Töölönlahteen ja yksi Tapiolaan. Töölönlahtea oli lähestytty monesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen teksti oli puhe tai sen alustus, jossa kirjoittaja lähestyi aluetta omakohtaisena kokemusympäristönä sekä käsitteli sen merkityssisältöä asiantuntijana. Toisessa tekstissä kerrottiin ensin valmistuneen kilpailun faktatietoja ja loppupuolella siirryttiin arvioivaan kritiikkiin. Kolmas teksti oli yleisönosastokirjoitus, jossa pyrittiin maisemaan liittyvällä argumentoinnilla vaikuttamaan käynnissä oleviin liikennejärjestelyihin Tapiolassa.

Puheen alustuksessa hyödynnettiin kahta eri näkökulmaa aiheen tarkastelussa. Omakohtainen asukasrooli ja maisema-arkkitehtuurin asiantuntijan rooli - joiden avulla aihetta lähestyttiin hieman eri perspektiiveistä - sekoittuivat osittain toisiinsa tekstissä, mutta avasivat aihetta laajemmin kuin vain yhdestä suunnasta tehty tarkastelu olisi tehnyt. Näkökulmien osittainen vastakkaisuus myös paransi vaikutusta koska yleisölle annettiin enemmän samaistumisen mahdollisuuksia.

Toista tekstiä käsiteltäessä keskusteluissa otettiin esille pitkä aikaperspektiivi suunnittelun ja rakentamisen välillä. Jos aikajänne suunnittelusta toteutukseen on kymmeniä vuosia, voi ympäristö ja alueen viitekehys jo muuttua oleellisesti. Alkuperäinen suunnitelma ei ehkä enää toimikaan tai se ei enää ole "muodinmukainen". Kun suunnittelua tehdään merkityksellisesti yhdellä Suomen tärkeimmistä alueista aivan Helsingin keskustassa, voi ongelmaksi nousta myös se ettei mikään kelpaa. Suunnitellaan ja suunnitellaan uudelleen ja muutetaan sitten vielä kerran suunnitelmia. Suuren rakennuspaineen alaisella keskusta-alueella tulee ajan venymisestä muitakin ongelmia. Tekstissäkin pohdittiin ympäröivän rakentamisen puristuksissa olevan kohdealueen viherrakentamista. Kumpi ehtii ensin, rakennukset vai puisto? Kumman ehdoilla edetään? Keskustelussa pohdittiin voisiko puistorakenne olla määräävä elementti ja rakennuksilla ikään kuin täytettäisiin puistojen välitilat. Nythän tilanne on usein päinvastainen kun rakennuksilta ylijääneitä nurkkauksia ja epätiloja koitetaan pelastaa viherrakentamisella.

Töölönlahden eteläosassa sijaitseva kansalaistori sai kirjoituksessa negatiivista kritiikkiä autiudestaan ja pientyhmäkeskusteluissa oltiin pitkälti samaa mieltä. Suurten rakennusten suorat kiiltävät tai lasipintaiset seinät eivät keskustele torialueen kanssa ja Kiasman portaista puhaltava puhuri tekee alueesta varsinaisen tuulitunnelin.

Yleisönosastokirjoitus oli teksteistä mielenkiintoisin ja myös eniten keskustelua herättävä. Siinä kohdeyleisö ei ollut niin valikoitunutta kuin muissa teksteissä ja sen huomioiminen toi kirjoitukseen aivan erilaisen sävyn. Kirjoituksessa käsiteltiin lyhyesti aiheeseen liittyviä faktoja, ongelma sekä esitettiin oma mielipide tuettuna erilaisilla referensseillä. Myös vihjaava ratkaisu ilmaistiin kiteytetysti. Miten hyvin maisemallisiin ja taiteellisiin näkökulmiin perustuva asiantuntijateksti sitten puree asiasta päättäviin poliitikkoihin ja pitkälti taloudellisiin seikkoihin ja käytännön toiminnallisuuteen huomioiviin virkamiehiin? Kansanomaistaminen viittaamalla Oxford Companion to the Gardens teoksessa Taj Mahalin olevan samalla sivulla Tapiolan kanssa tuntui luettaessa hieman humoristiselta referenssiltä. Artikkelilla ilmeisesti kuitenkin oli vaikusta koska julkaisua seuraavana päivänä alueen suunnittelija oli tutustumassa kyseiseen teokseen A-osaston kirjastossa.
 
Demokratia ja argumentaatiotaito

Demokratia perustuu siihen että valitaan se vaihtoehto joka saa taakseen eniten kannattajia. Aina se ei tarkoita järkevimmän, taiteellisimman, taloudellisimman tai muulla tavoin parhaan vaihtoehdon valitsemisesta. Kannattajat tietyn aatteen tai mielipiteen taakse kerätään usein taitavalla manipuloinnilla, jossa oma etu ratkaisee. Verbaalisesti taitava puhuja tai hyvä kirjoittaja voi saada enemmistön mielipiteen käännettyä haluamalleen kannalle. Argumentaatiotaito eli kyky esittää väitteitä ja mielipiteitä sekä perustella niitä on erityisen tärkeässä roolissa oman sanoman läpiviemisessä.

Ajatellaan esimerkiksi seuraavaa väittelyä, jossa eri mieltä olevat herrat A ja B väittelevät puun kaatamisesta.  A perustelee väitettään sanomalla "puuta ei tulisi kaataa, koska minä pidän siitä", joka on sinänsä ihan hyvä peruste. B taasen perustelee kaatamishaluaan sanomalla "puu tulisi kaataa, koska se on jo laho, minkä huomaa tämän puun harsuuntumisesta, lehtien tai neulasten määrän vähäisyydestä muihin saman lajin ja alueen puihin verrattuna sekä puun kyljessä kasvavista käävistä. Puu on siis vaarallinen ohikulkijoille, koska se voi myrskyssä kaatua jonkun päälle". Väittelijä B on näin ollen esittänyt huomattavasti A:ta enemmän perusteita ja oikeutuksia omalle mielipiteelleen ja puun kaatamiselle, jolloin yleinen mielipide voi hyvinkin kallistua B:n kannalle. Jos A haluaa säästää puun tulisi hänen perustella kantaansa paremmin, esimerkiksi sanomalla: "Puun etäisyys lähimmästä ulkoilureitistä on monta sataa metriä eikä siis voida olettaa että myrkyssä ohikulkijoita olisi sen kaatumaetäisyydellä. Koska puu on lajiltaan haapa, on sen pystyyn jättäminen kannatettavaa myös ekologian suhteen koska haapa tarjoaa elinympäristön monelle eri eläinlajille, kuten hyönteisille, haapaperhoselle, sienille sekä jäkälille". Väittely voi jatkua erilaisilla tarkennuksilla ja perusteilla ja lopulta yleinen mielipide yleensä kallistuu sen kannalle, joka on kyennyt esittämään eniten kohdeyleisöön purevaa argumentaatiota.

Argumentaatiota on syytä muokata kohdeyleisön mukaan. Mikäli kuulija- tai lukijakunta koostuu alan asiantuntijoista voidaan perusteita esitettäessä käyttää alan ammattitermistöä ja korostaa alaan liittyviä aiheita. Jos kohdeyleisönä taasen on asiasta mitään tietämätön kohderyhmä tai kohderyhmä on tuntematon, pitää argumentoinnissa käyttää yleistajuista kieltä ja vertauksia joihin kuka tahansa voi samaistua ja jotka kuka tahansa voi tulkita. Liian vaikean kielen käyttö  tai monimutkaisten perustepolkujen luominen voi kääntyä itseään vastaan, jos kohdeyleisö ei ymmärrä lukemaansa tai kuulemaansa.

Tämä huomataan myös käsittelemissämme tekstiotteissa, jotka oli suunnattu erityyppiselle yleisölle. Puheessa käytettiin sekä kansanomaista että ammattitermistöä, koska kuulijakunta oletettavasti koostui pääasiassa asiasta kiinnostuneista henkilöistä. Toinen artikkeli, joka oli julkaistu Arkkitehti-lehdessä, sisälsi ammattitermistöä ja perusteluita juuri arkkitehtuurin näkökulmasta. Kolmas teksti sen sijaan julkaistiin Länsi-Uusimaa lehdessä, jonka lukijakunta ei välttämättä olisi sisäistänyt pelkällä ammattitermistöllä kirjoitettua tekstiä. Tämän vuoksi kansanomaistus esimerkiksi Taj Mahal referensseillä puolsi varmasti paikkaansa viestin perille saamiseksi.