Merkityksiä vai nautintoa?

“Pitääkö maiseman merkitä” on lähtökohtainen kysymys, jota Marc Treib artikkelissaan puntaroi ja mikä nousi myös päivän keskusteluissa pääteemaksi. Keskusteluissa pohdittiin myös minkälaisia mielleyhtymiä itse termi "merkitys" luo? Kun aihetta oli riittävän paljon pyöritelty kysyttiin myös "onko millään mitään merkitystä?", mutta ei mennä siihen vielä.

Aiemmin puistojen merkityssisältö on ehkä ollut helpommin tulkittavissa ja ymmärrettävissä, mutta nykyään merkityksiä tunnutaan osittain hakevan niin ”kaukaa” tai monimutkaisia reittejä että niiden avautuminen yleisölle voi olla kyseenalaista. Jos merkityksen avautumiseen tarvitaan aihepiirin syvällinen asiantuntemus tai "sivistymättömälle yleisölle" laadittu selostekyltti, niin voidaan kysyä onko merkityssisällöllä enää merkitystä? Ellei merkitys avaudu kävijälle, saako hän paremman elämyksen tai kokemuksen paikasta jos sen perusteet ja ideologia avataan hänelle? Tarvitaanko tilojen täydelliseen kokemiseen aina tulkki?

Eivätkö toisaalta kaikki kohteet ole merkityksellisiä joillekin? Etenkin kun paikan merkitysarvoon sisältyy paljon muutakin kuin sille erikseen suunniteltu merkitys. Jos paikkaan tai sen historiaan liittyy kävijän omakohtaisia kokemuksia, niin sillä on hänelle aivan eri merkitys kuin paikkaa tuntemattomalle kävijälle. Tarvitseeko merkityksen olla sama kaikille? Ei se voi olla. Vastaavasti kuin maisemien tulkinta, myös suunniteltujen puistojen tulkinta ja kokemus on yksilöllistä. Ero (suunnittelijan) idean ja (kävijän) kokemusten välillä voi olla suuri.

Keskusteluissa käytiin läpi myös erilaisia tapoja tuottaa merkityssisältöä. Marc Treib nostaa artikkelissaan esiin viisi tapaa joilla merkityksiä  on luotu ja luodaan nykyisin maisema-arkkitehtuurin kohteissa.
Ensimmäinen tapa on tukeutua alkukantaiseen viitekehykseen (Neoarchaic). Näissä ikiaikaisissa arkkityypeissä luonnonmuotojen ja -prosessien hyödyntäminen on ollut tärkeä lähtökohta. Astronomiaan liittyvät seikat, kuten auringon rata ja tähtikartta tai erilaiset muodot, kuten  spiraalit ja kivikehät ovat toimineet innoittajina. Voidaan myös ajatella että nämä ovat merkityslähteitä jotka ovat aina olleet olemassa ja tulevat aina olemaan. Näiden alkukantaisten vaistojen varaan rakentuviin perusteisiin voidaan siis periaatteessa tukeutua myös pitkälle tulevaisuuteen ulottuvissa suunnitelmissa.

Toinen peruste on paikan henki (Genius Loci), joka on kyllä tavalla tai toisella läsnä lähes kaikissa muissakin merkityksen luomistavoissa. Pyrittäessä löytämään ja tuomaan esille paikan henki voidaan kaivaa paikan historiaa ja rakennetta syvältäkin hengen esiin kaivamiseksi. Onko paikan henki enää relevantti jos paikka on muuttunut moneen kertaan matkan varrella eikä alkuperäisestä ole enää mitään jäljellä? Mihin historian vaiheeseen suunnittelu kohdistetaan ja mitä nostetaan esiin? Esimerkiksi tekstissäkin mainittu preeriaruohon palanen kaupunkirakenteen keskellä on alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna vaikea yhdistää historiaan ja sen merkitykseen paikalle ainakin paikan historiaa tuntemattomalle kävijälle. Nykyihmisen voi olla hankalaa yhdistää ja ymmärtää yhteydestään irrotettuja historiallisia viitearvoja.

Kun merkityssisällön perusteena käytetään ajan henkeä (Zeitgeist) luodaan periaatteessa muodinmukaisia merkityksiä. Ne todennäköisesti myös kestävät heikoimmin ajan hammasta. Aikakauden tyyleihin ja kulttuuriin sidotut merkityssisällöt voivat olla visuaalisesti huikeita, kokeellisia, mutta ketä varten ne on tehty? Ovatko ne taideteoksia ajan hengen mukaisesti vai onko niille ajateltu pitempi käyttöikä? Voi myös olla että osa näistä, esimerkiksi tekstissä kuvattu Parc de Villette näyttää hyvältä aksonometrisinä räjäytyskaaviona plansseilla, mutta kuinka se ilmenee kävijälle? Parc de Villetten tapauksessa paikka on kuitenkin ilmeisesti suosittu myös maantasolta ja "rivikansalaisille".
Rahvaanomaisia (Vernacular) merkityssisältöjä luotaessa paikka ikään kuin stailataan nykyajan materiaaleilla ja muodoilla. Semanttisesti lähteestään irrotetut objekteilla luodaan elämyksellisiä ja mielikuvituksellisia tiloja. Esimerkkinä Martha Schwartzin kullatut betonisammakkorivistöt. Nämä merkityssisällöt ovat myös ajan henkeen sidottuja. Raja taiteen ja kitchin välillä on häilyvä. Voisin kuvitella etteivät horisontaalitasoon ripustetut puut tai kultasammakot välttämättä olisi saavuttaneet kovin suurta kansansuosiota esimerkiksi 50-100 vuotta sitten valinneessa ilmapiirissä.

Opettavaiset (Didactic) merkitykset taasen perustuvat siihen että kohteen tulisi kertoa tai opettaa kävijälle paikasta jotakin. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi edellisessä tekstissäkin käsiteltyä Bloedel Reserven puistoa, joka tuo esiin historiallisen maankäytön seuraukset ja merkitykset.

Keskusteluissa otettiin esiin myös teemapuistot, joissa jotain yleistä ideaa käytetään puiston tyylittelyssä. Tällaisia ovat esimerkiksi Disneyland, Muumi-puisto, vesipuistot ja erilaiset huvipuistot. Esitin keskustelussa että niihin ei välttämättä sisälly kovin syvällistä merkityssisältöä, mutta moni keskustelija vastusti tätä näkemystä ja näki niissä voivan piillä syvällisenkin aspektin. Vaikka useimmat teemapuistot pohjautuvatkin toiminnallisiin tai taloudellisiin seikkoihin, on totta että niiden perusteeman takana voi olla esimerkiksi historiallisia, taiteellisia tai luontoon liittyviä lähtökohtia.

Jos alkuperäiset referenssit ovat liikaa aikaan sidottuja ja senhetkiseen kulttuuriympäristöön sidottuja, voi aika kuluttaa ne nopeasti eikä niitä enää muisteta. Kävijä voi miettiä: "Mikähän tässä on ollut ideana?" Tosin näitä ajatuksia voi syntyä uudenkin toteutuksen kanssa jos sen merkitys on piilotettu liian syvälle.

Minuun puree parhaiten ympäristö jossa viihdyn, missä haluan viettää aikaani yksin tai seurassa. En välttämättä kaipaa paikalta liian syvällisiä merkityksiä, joihin pitää paneutua tulkintaoppaan tai asiantuntijan avulla. Mietiskelypuutarhat ovat joskus ihan paikallaan, mutta liian futuristiset alueet, joissa pyritään Wau efekteihin, voivat olla hetken huuma, mutta haluanko tulla paikkaan uudelleen, viikko toisen jälkeen ja viihtyä siellä aina? Puisto, missä viihdyn ei ole mikään näyttelyalue, joka kerran nähtynä on koettu eikä se anna samanlaista viihtyisää tunnetta kuin paikka jossa voin rentoutua päivästä toiseen, ilman että sen lumous haihtuu parin kerran jälkeen. Riippuu tietysti myös päivästä ja mielialasta minkälainen ympäristö kulloinkin palvelee tarkoitusta parhaiten. Joskus kaipaa reilua toiminnallisuutta, toisinaan elämyksiä ja joskus mietiskelyä sitä tukevassa ympäristössä. Ei siis ole yhtä kuningasajatusta kuinka puistoja pitäisi suunnitella tai merkityksiä joita puistoihin pitäisi luoda. Onneksi meitä on monenlaisia. Jos yksi saa parhaat fiilikset mystisestä ja syvällisiä merkityksiä pursuavasta zen-puutarhasta, voi toinen kokea parhaaksi paikaksi avoimen metsälaitumen, jossa hän kokee voivansa yhtyä luontoon. Kolmas ei taasen viihdy kummassakaan, vaan kaipaa ympärilleen toiminnallista ympäristöä, missä pääsee toteuttamaan itseään esimerkiksi liikunnallisesti.

Pitää myös muistaa että kohde liittyy aina ympäristöönsä ja sen tulee kommunikoida ympäristönsä kanssa. Muuten se voi jäädä irralliseksi vaikka alueen sisäinen suunnittelu ja toteutus olisi kuinka hieno tahansa. Alueen kokemisessa on suuri merkitys myös sillä miten alueelle saavutaan ja mitä alueelta näkyy alueen ulkopuolelle eli toisin sanoen minkälaisessa viitekehyksessä toimitaan.

Koska merkityssisällön luominen on kovin monikerroksista tulisi suunnittelijan luoda kohteelle monia ulottuvuuksia niin että mahdollisimman suurelle kokijakunnalle voi syntyä merkityksiä. Suunnittelija voi parhaimmillaankin vain antaa vihjeitä ja "kutkuttaa" kävijää, jotta tämä löytäisi omat merkityksensä puistosta.

Bloedel Reserve - tulkintoja

Viime viikon kuva-analyysin kohteena ollut Richard Haagin suunnittelema puistoalue Bloedel Reserve herätti heti mielenkiinnon kohteeseen. Puistosta ennen tietämättömänä pohjapiirustuksen ja valokuvien kautta puistoon tutustuessani erilaiset mielikuvat risteilivät päässäni. Metsän ympäröimä erikoislaatuinen puisto, joka oli jakautunut neljään erityyppiseen kokonaisuuteen herätti paljon kysymyksiä ja maiseman tulkinta muutamien kuvien varassa jäi väkisinkin vajavaiseksi. Koska kuvissa näkyi neljä aivan erityyppistä aluetta heräsi heti kysymys kuinka alueet ovat liittyneet toisiinsa? Onko rajanveto ollut selvä vai liukuva? Tämä ei kuitenkaan suoraan selvinnyt kuvasarjasta.

Saimme kuva-analyysin jälkeen luettavaksi kolmen eri henkilön kirjoittamat artikkelit kyseisestä puistoalueesta. Jokaisen tuli valita yksi artikkeleista, lukea se ja valmistautua vertailemaan artikkelien sisältöä ja näkökulmaa kahden muun henkilön kanssa, jotka ovat lukeneet eri artikkelin samasta aiheesta. Itse sain luettavakseni Elizabeth K. Meyerin artikkelin, missä hän vertaili itse asiassa kahta Richard Haagin suunnittelemaa puistoa, Bloedel Reserveä ja Gas Works Parkia. Kirjoituksella oli paljon kertova otsikko "Seized by sublime sentiments - Between Terra Firma and Terra Incognita", jonka kääntäminen ja tulkinta tuotti hieman päänvaivaa. Lähes jokaiselle sanalle löytyi niin monta erilaista merkitystä ja koko lauseelle niin monta erilaista merkityssisältöä että otsikon kääntäminen jäisi väkisinkin vaillinaiseksi. Jääköön käännös siis tekemättä ja pohdittakoon kuvausta alkuperäiskielen monien merkitysten kautta. Otsikko kuitenkin kuvasti hyvin artikkelissakin esille tullutta seikkaa monivivahteisesta ja hämmästystä herättävästä mielikuvien maailmasta,  joita Bloedel Reserve kävijässä herättää.

Elizabeth K. Meyer vertaa artikkelinsa alussa Bloedel Reserveä ja Gas Works Parkia toisiinsa sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla. Hän ottaa esille esimerkiksi sen missä ja kuinka puistot sijaitsevat ympäristöönsä nähden, mikä alueiden historia on ja kuinka rakenteet on toteutettu. Erityisen huomion hän antaa vedelle ja kuinka se yhdistää molemmat puistot ympäristöönsä. Bloedel Reservissä vettä on käytetty niin taidokkaasti että vierailija voi joutua haastamaan käsityksensä kiinteästä maasta. Toinen seikka joka molemmissa puistoissa on erityisen huomion kohteena on niiden historia, joka Gas Works parkissa liittyy pääasiassa pahoin saastuneeseen teollisuusympäristöön ja Bloedel Reservissä varhaiseen maankäyttöön metsänhakkuineen. Meyer tuo esille kuinka Haag on onnistunut valikoivalla muokkauksella tuomaan esiin paikan historialliset piirteet, jotka esteettisesti huojuvat kauneuden ja kauhun välillä. Alueen aikaisemman käytön maisemaan synnyttämiä haavoja ei ole peitelty, vaan ne on taidokkaasti jätetty vihjaamaan alueen historiasta.

Artikkelissa mainitaan myös uusi maisema-arkkitehtuurin suuntaus, jossa aiempi "tehdä jotakin paikalle" on muuntunut muotoon "tehdä jotain paikalla", joka tarkoittaa sitä että paikan henki ja historia tulee huomioida ja korostaa suunnittelussa eikä vanhaa ole syytä peittää uudella. Tämä on myös nykytrendi ja maisema-arkkitehtuurin koulutuksessa kiinnitetään siihen huomiota, kuten Meyerkin tekstissään mainitsee.

Meyer käy tekstissään läpi Bloedel Reserven alueet tai "huoneet" ja tuntuu olevan erityisen vaikuttunut toisesta alueesta - sammaltilasta, minkä hän nostaa esiin artikkelissaan moneen otteeseen. Siellä sammalen peittämät vanhat suuret kannot ja kaatuneet rungot sekä saniaiset ja varpukasvit rinnastavat vanhaa ja uutta ja luovat tunnelmaltaan alkumaailmallisen aika-avaruuden samanaikaisen kasvun ja lahoamisen prosessien kautta.

Tekstistä kävi ilmi että puiston kolmas osio, heijastuspuutarha oli alunperin 1960-luvulla Thomas Churchin suunnittelema, mutta Haag lisäsi siihen myöhemmin pensasaidan ja muutti tiiliterassin nurmikoksi. Sinänsä pienillä muutoksilla oli suuri vaikutus paikan kokemiseen, jossa piilikin Haagin työn nerokkuus, toteaa Meyer tekstissään.

Oli mielenkiintoista havaita kuinka suuren vaikutuksen puiston on tehnyt Meyeriin. Hän sanoo tunteidensa vaihdelleen hämmästyksen sekaisesta kunnioituksesta pelkoon ja kauhuun käydessään alueella. Hän toteaa että paikan kyky synnyttää suuria tunteita luo muutoksia yhteiseen tietoisuuteen ja stimuloi myös yksilön alitajuntaa.

Meyer ottaa myös esille aiemmissakin artikkeleissa käsiteltyjä termejä ja vertailee niitä toisiinsa. "Kaunis", "pastoraali", "pittoreski" ja "ylevä" (sublime) saavat jälleen uuden selityksen Meyerin tekstissä. Hän käyttää erityisesti viimeisintä termiä "sublime" kuvatessaan Bloedel Reserveä ja kuvaa  termiä seuraavasti: laajat villit maisemat - rotkot tai vuoret tai myrsky tai taivas joka on niin voimakas tai kaunis että se herättää jumalatkin, kannustavat ylevään. Ylevä on liian iso ymmärrettäväksi jolloin se karkaa visuaalisesta tai fyysisestä kontrollista. Meyer käyttää hyviä vertauksia sanoessaan ettei puisto voi kilpailla esimerkiksi sukellusveneen teknologian, valtameren avoimuuden tai rannikkoa piiskaavan myrskyn voiman kanssa, mutta silti nämä rakennetut maisemat suhteellisessa pienuudessaankin uhmaavat rajoja.

Elizabeth K. Meyer harjoittaa myös itsekritiikkiä pyytäessään lukijoitaan armahtamaan hänen yrityksensä selostaa näkymätöntä ja ylevää tunnetta jotka häntä kohtasivat vieraillessaan puistossa. Hän pyytää lukijaa olemaan skeptinen ja kannustaa meitä lukijoita itse vierailemaan puistossa omien unelmiemme ja kokemuksiemme hahmottamiseksi. Tämä on yleisemminkin hyvä neuvo, koska jokainen yksilö kokee maiseman ja siihen liittyvät asiat oman kulttuuritaustansa, koulutuksena, esitietojensa ja muiden seikkojen vuoksi eri tavalla, yksilöllisesti. Jokaisella henkilöllä on siis oma näkökulmansa asioihin, mikä todennäköisesti tulee ilmi kun vertaa Meyerin artikkelia kahteen muuhun samasta paikasta kirjoitettuun tekstiin.

En päässyt osallistumaan ryhmäkeskusteluun, joten luen muiden aiheesta kirjoittamat blogitekstit (kunhan ne ilmestyvät) ja vertaan sitten omaa artikkeliani niistä esille tulleisiin seikkoihin.

Tässä muutamia kommentoituja blogeja:
http://kritiikkimielessa.blogspot.fi/2013/11/talla-kertaa-kurssin-keskustelussa-oli.html#comment-form
https://blogs.aalto.fi/vihreamaailma/2013/11/26/taistelutantereena-maisema-arkkitehtuuri/#comment-3
https://blogs.aalto.fi/markritiikkieeva/2013/11/27/4-luento/#comment-2

Pittoreski näkökulma rakennukseen

Caroline Constantin kirjoittamassa artikkelissa Barcelonan paviljongista nostettiin esiin yhtymäkohtia maisemapuutarhan ja paviljongin arkkitehtuurin välillä pittoreskin näkökulman kautta.

Pienryhmäkeskusteluissa avattiin ensin pittoreskin määritelmää, joka monelle ei ollut kovinkaan selvä käsite. Mielleyhtymänä käsite pittoreski tuntui useammalla yhdistyvän maalaismaiseen pastoraalimaisemaan ja maalaustaiteeseen, josta käsite lienee alunperin  myös lähtöisin. Eräs keskustelija toi esille mielikuvan söpöstä mökistä maalaismaisemassa missä lampaat kuljeskelevat; näkymästä joka muistuttaa jonkinlaista kiiltokuvaa tai kitchiä. Mielikuvia oli toki muitakin, mutta kovin laaja-alaisena käsitettä ei välttämättä ennakkoon mielletty.

Luetusta tekstistä kuitenkin ilmeni monia muitakin pittoreskiin kuuluvia seikkoja, jotka keskusteluissa otettiin esille. Esimerkiksi suunnitellut näkymät ja elämykset, jotka tilasta toiseen siirryttäessä avautuvat kulkijalle. Tässä oli Caroline Constantin mukaan myös selvä yhtymäkohta perinteisellä maisemapuutarhalla ja Barcelonan paviljongin välillä. Toinen maisemapuutarhan elementti, jonka Caroline Constant otti vertailukohdaksi Barcelonan paviljongin kanssa oli grotto, puutarhan mystinen luola. Varsinaisen luolamaisuuden sijaan yhtymäkohdat liittyivät kuitenkin esimerkiksi Alexander Popen grotossa hyödynnettyihin illuusioihin, laseilla ja peileillä aikaansaatuihin valoilmiöihin ja eriskummallisiin materiaaleihin ja objekteihin, jotka loivat mystisen ja epätodellisen ilmapiirin. Toisena esimerkkinä eriskummallisista asioista oli Wunderkammer, johon oli koottu, ei niinkään tieteellisin, vaan pikemminkin esteettisin perustein mitä eriskummallisimpia asioita ihmetyksen kohteeksi. Barcelonan paviljongin erikoiset materiaalivalinnat, lasiseinien heijastukset ja muut visuaaliset harhat vertautuvat edellisiin ja tarjoavat rationaalisen selityksen sijaan irrationaalista ja mystistä aistittavuutta Popen groton tapaan.

Artikkelissa esille tuotu Mies van der Rohen ajatus siitä että luonto lasin takaa nähtynä tarjoaa suuremman kokemuksen kuin suoraan koettuna aiheutti pohdintaa. Saako luonto  syvällisemmin merkityksen kun ei siihen olla suorassa kontaktissa? Jos säilytetään tietty etäisyys kohteesta ei suora empiirinen tutkiskelu ole mahdollista ja asiat jäävät enemmän mielikuvituksen varaan. Olisiko tässä myös yksi syy maisemapuutarhojen ha-ha vallihautoihin? Kun ha-han toisella puolella aukeava laidun eläimineen ja metsätaustoineen on katselu- vaan ei kosketusmatkan päässä, avaako mielikuvitus uusia ovia ja tekee maisemasta rikkaamman ja mystisemmän, ikään kuin todellisuutta suuremman paikan?

http://sparklebrighter.com/wp-content/uploads/2013/08/view-from-my-window-1920x1080.jpg

Pittoreskin maisemapuutarhan ja Barcelonan paviljongin välinen yhteys löytyi myös tavasta jolla kohde aistitaan. Katsoja johdatellaan maisemasta tai tilasta uuteen toinen toistaan seuraavilla, yllätyksellisillä, nurkan takaa avautuvilla jännittävillä ja mystisillä houkutuksilla. Kokijan rooli on ikään kuin ohimenevä ja hetkellinen kun hän kulkee läpi sarjan erilaisia elementtejä ja materiaaleja. Paviljongista keskusteltaessa edellä mainittu piirre ilmeni myös siinä ettei tilan katsottu olevan asuttavaksi tai edes oleskeltavaksi tehty ja ovetkin sisältyivät rakenteeseen vain siksi että ne voitiin sulkea kun näyttely ei ollut avoinna.

Voi olla että käsite pittoreski sai keskustelujen ansiosta laajemman merkityssisällön, mutta en ole varma selvensikö tämä käsitteen tuntemusta vai sumeuttiko se sitä entisestään laajuutensa vuoksi.

Puhuimme myös yleisesti esteettisestä elämyksistä ja siitä pitääkö elämys aina saavuttaa taidenautinnosta tai mikä oikeastaan on taidetta. Esteettisestä elämyksestä otin esimerkiksi jalkapallo-ottelun, jossa Monroe Beardsleyn arvottamisen kriteerit - yhtenäisyys, kompleksisuus ja intensiivisyys - toteutuvat. Ottelun käänteitä seuratessa lajista kiinnostunut yleisö kokee usein sekä yhteisöllisesti että yksityisesti niin voimakkaita tunteita että muut asiat hetkeksi unohtuvat. Kokemus on siis intensiivinen. Jalkapallo koostuu useista erilaisista osatekijöistä, joiden välille syntyy yhtenäisyyttä eli koherenssia ja täydellisyyttä. Näitä ovat esimerkiksi pallon liike nurmella, pelaajien koreografiat ja henkilökohtaiset taidokkaat suoritukset kentällä sekä yleisön vaikutus. Kun pelissä syntyy maali on elämys kliimaksikohdassa ja yhteisöllisellä riemulla (tai murheella) ei ole rajoja.  Jalkapallo on parhaimmillaan taidetta.

http://i2.cdn.turner.com/cnn/dam/assets/130918153717-merkel-football-euro-2012-horizontal-gallery.jpg

Entisyyden ja nykyisyyden yhtymäkohtia romantiikan teemoin

Margareta von Bonsdorffin kirjoitus toimi pohjana vilkkaalle keskustelulle ja ajatustenvaihdolle etenkin pienryhmässä. Keskustelussa pohdittiin romantiikan merkitystä eri aikakausina ja mietittiin tekstissä esille tulleiden käsitteiden merkitystä. Filosofisen pohdinnan lisäksi puheet ajautuivat pian myös käytännön asioihin ja paljon puhuttiin muutoksista joita maisema-arkkitehtuurissa on tapahtunut viime aikoina ja verrattiin niitä melko lennokkaastikin Bonsdorffin tekstissään esille ottamiin asioihin.

Bonsdorffin kuvaus surrealismista, jonka päämääränä oli saavuttaa ihmisen voimavaroja alitajunnan kautta ja romantiikasta jossa tavoiteltiin irrationaalisuutta, heittäytymistä ja päästämistä irti järjen otteesta verrattiin nykyisyyteen, jossa lsd-tripeillä saavutetaan samantyylisiä päämääriä eli laajennetaan tajuntaa aistien tuolle puolen. Oliko 1700-luvun puistoromantiikka siis jonkinlaista huumetta aivoille?

Kun mietittiin romantiikan yhtymäkohtia filosofiaan otettiin puheeksi buddhalaisuus, jossa pyritään mietiskelemällä pääsemään sisälle tiedostomattomaan sielunmaisemaan ja saavuttamaan nirvana ja valaistuminen. Romantiikan tavoitteissa joilla saavutettaisiin tietoisuus  maailman ykseydestä ja tunteiden sensaatiosta joka johtaisi ihmiskuntaa eteeriseen tilaan oli löydettävissä yhtymäkohtia buddhalaisuuden teeseihin.

Keskustelu suuntautui myös pitkälti nykyisiin suuntauksiin ja siihen kuinka nykyinen maisema-arkkitehtuuri eroaa vanhasta. Todettiin esimerkiksi että maisema-arkkitehtuurin käsite on huomattavasti laajentunut entisestä puistosuunnittelun roolista. Koska asiasta ei kuitenkaan juuri ole käyty juuri julkista keskustelua on mieltävät rivikansalaiset maisema-arkkitehtuurin edelleen helposti yksin omaa "puutarhojen suunnitteluksi".

Pienryhmäkeskustelussa nousi esille myös maisema-arkkitehtuurin nykyinen kantaaottavuus ja ekologisten asioiden erityishuomiointi. Jos puistoja ennen suunniteltiin lähinnä elämyksiä varten ja usein vielä rajoitetulle käyttäjäkunnalle, nykyisin kohteet suunnitellaan massoille ja niillä pyritään usein myös ilmaisemaan mielipiteitä tai vaikuttamaan niihin. Myös rappiotilojen uusiokäyttö on kantaa ottavaa. Duisburg-Nordin kaltaiset entiset teollisuusalueet tai New Yorkin High Lane tyyppiset alueet luovat vanhasta uutta, mutta jättävät muistijälkiä paikan entisyydestä näkyviin.

Suomen kohteista puheeksi otettiin Vuosaaren täyttömäki, missä entisen kaatopaikan ja maankaatopaikan aluetta on hyödynnetty laajan ekologisesti rikkaan alueen suunnittelussa. Siellä raskaasti saastuneet ongelmamaat on kapseloitu betonikuoren alle, joka toimii myös muistumana alueen entisestä käytöstä.

Jos tavoitteena on ottaa kantaa ekologian puolesta, voisi vielä tehokkaamman shokkivaikutuksen saada aikaiseksi kaatopaikan päälle rakennetulla puistolla jonne on jätetty muistumia menneisyydestä: haisevia ja mätäneviä ruokia sisääntuloväylän lähellä, ruostuvia ongelmajätteitä yhdessä kulmassa, kaasuuntuvia toisessa. Kaiken päällä leijuisi keltainen savu ja sisääntulossa jaettaisiin kaasunaamarit kävijöille. Jos haluaisi vapauttaa mielensä ja tutustua surrealistisesti alitajuntaansa ei tarvitsisi kuin raottaa kaasunaamarin kulmaa ja nuuhkaista ilmaa. Olisiko siinä yhtymäkohtia muinaisiin hirviöpuistoihin, joissa sähköisillä impulsseilla, kenotekoisilla sadekuuroilla ja tulenlieskoilla peloteltiin ja koeteltiin pahaa aavistamatonta kulkijaa. Kaatopaikkaympäristö on kuitenkin nykyihmisen luomaa luontoa. Rauniot ainakin sopisivat hyvin tällaiseen puistoon ja groton virkaa voisi tehdä jättimäinen siirtolava, joka on katettu metalliromulla. Keinotekoiset happosateet piiskaisivat puistosta elämyksiä hakevaa extremistiä.

http://images.nationalgeographic.com/wpf/media-live/photos/000/044/cache/mask-smelling-flower_4487_600x450.jpg

Keskusteluissa nousi esiin myös nykyisten ja historiallisen maisema-arkkitehtuurin aikaperspektiivi. Kun puistoja ja viheralueita ennen suunniteltiin ikuisiksi, tehdään asioita nykyään huomattavasti lyhyemmällä tähtäimellä ja joskus tiloja suunnitellaan jo valmiiksi väliaikaiseen käyttöön.

Pienryhmäkeskustelussa pohdittiin myös maataiteen ja ympäristötaiteen käsitteiden suhdetta. Todettiin että ympäristötaide on käsitteenä laajempi ja sisältää myös maataiteen. Maataide on enemmän sidoksissa paikkaan ja maastoon kun taas ympäristötaide voi olla laajemmassakin perspektiivissä  ekologisia asioita käsittelevää taidetta.

Bonsdorff vertaili tekstissään myös vieraiden kulttuurien vaikutusta 1700-luvulla ja nykyaikana. Hänen mukaansa vieraiden kulttuurien piirteitä nähdään nykyisen mediaverkoston välityksellä reaaliajassa, mutta ne eivät liity ihmisen arkitodellisuuteen, mikä tekee niiden hahmottamisesta hankalaa. Toisaalta vieraat kulttuurit liittyivät 1700-luvulla vielä vähemmän ihmisten arkitodellisuuteen ja väittäisin että nykyajan matkustava ihminen on hahmottaa vieraat kulttuurit paljon arkisemmiksi kuin entisaikojen eurooppalaiset joiden kohtaamiset eksoottisten kulttuurien kanssa olivat kuitenkin harvassa.

Myös tilojen dynaaminen käyttö, niiden sähköistyminen ja digitalisoituminen tulivat esille puheenvuoroissa. Leikkipaikkojen interaktiivisten toimintojen tavoitteena on varmasti saada nykyinen videopelisukupolvi ulos ja liikkumaan, mutta jos se liittää henkilön vain entistä enemmän digitaalisen maailman koukkuun on kehitys hieman kyseenalaista.

Materiaali- ja erilaiset esitystapakokeilut nostettiin yhdeksi nykyarkkitehtuurin piirteeksi. Tämänhetkinen rohkea värien käyttö ja vahvat kontrastit sekä mahdollinen kasvimateriaalin vähäisyys maisema-arkkitehtuurin kohteissa poikkeavat merkittävästi aiempien vuosisatojen puistomaailmasta.

Ryhmäkeskustelussa pohdittiin myös arkkitehtuurin ja maisema-arkkitehtuurin suhdetta ja mietittiin toimiiko maisema-arkkitehtuuri arkkitehtuurin koekenttänä, missä uusia ideoita voidaan testata. Tässä voidaan havaita selkeä yhtymäkohta Bonsdorffin kirjoituksessa esille otettuun 1700-luvun puistoihin, joissa maailmalta tulleita eksoottisia ja primitiivisiä vaikutteita kehiteltiin ja kokeiltiin juuri puistoissa.