Merkityksiä vai nautintoa?

“Pitääkö maiseman merkitä” on lähtökohtainen kysymys, jota Marc Treib artikkelissaan puntaroi ja mikä nousi myös päivän keskusteluissa pääteemaksi. Keskusteluissa pohdittiin myös minkälaisia mielleyhtymiä itse termi "merkitys" luo? Kun aihetta oli riittävän paljon pyöritelty kysyttiin myös "onko millään mitään merkitystä?", mutta ei mennä siihen vielä.

Aiemmin puistojen merkityssisältö on ehkä ollut helpommin tulkittavissa ja ymmärrettävissä, mutta nykyään merkityksiä tunnutaan osittain hakevan niin ”kaukaa” tai monimutkaisia reittejä että niiden avautuminen yleisölle voi olla kyseenalaista. Jos merkityksen avautumiseen tarvitaan aihepiirin syvällinen asiantuntemus tai "sivistymättömälle yleisölle" laadittu selostekyltti, niin voidaan kysyä onko merkityssisällöllä enää merkitystä? Ellei merkitys avaudu kävijälle, saako hän paremman elämyksen tai kokemuksen paikasta jos sen perusteet ja ideologia avataan hänelle? Tarvitaanko tilojen täydelliseen kokemiseen aina tulkki?

Eivätkö toisaalta kaikki kohteet ole merkityksellisiä joillekin? Etenkin kun paikan merkitysarvoon sisältyy paljon muutakin kuin sille erikseen suunniteltu merkitys. Jos paikkaan tai sen historiaan liittyy kävijän omakohtaisia kokemuksia, niin sillä on hänelle aivan eri merkitys kuin paikkaa tuntemattomalle kävijälle. Tarvitseeko merkityksen olla sama kaikille? Ei se voi olla. Vastaavasti kuin maisemien tulkinta, myös suunniteltujen puistojen tulkinta ja kokemus on yksilöllistä. Ero (suunnittelijan) idean ja (kävijän) kokemusten välillä voi olla suuri.

Keskusteluissa käytiin läpi myös erilaisia tapoja tuottaa merkityssisältöä. Marc Treib nostaa artikkelissaan esiin viisi tapaa joilla merkityksiä  on luotu ja luodaan nykyisin maisema-arkkitehtuurin kohteissa.
Ensimmäinen tapa on tukeutua alkukantaiseen viitekehykseen (Neoarchaic). Näissä ikiaikaisissa arkkityypeissä luonnonmuotojen ja -prosessien hyödyntäminen on ollut tärkeä lähtökohta. Astronomiaan liittyvät seikat, kuten auringon rata ja tähtikartta tai erilaiset muodot, kuten  spiraalit ja kivikehät ovat toimineet innoittajina. Voidaan myös ajatella että nämä ovat merkityslähteitä jotka ovat aina olleet olemassa ja tulevat aina olemaan. Näiden alkukantaisten vaistojen varaan rakentuviin perusteisiin voidaan siis periaatteessa tukeutua myös pitkälle tulevaisuuteen ulottuvissa suunnitelmissa.

Toinen peruste on paikan henki (Genius Loci), joka on kyllä tavalla tai toisella läsnä lähes kaikissa muissakin merkityksen luomistavoissa. Pyrittäessä löytämään ja tuomaan esille paikan henki voidaan kaivaa paikan historiaa ja rakennetta syvältäkin hengen esiin kaivamiseksi. Onko paikan henki enää relevantti jos paikka on muuttunut moneen kertaan matkan varrella eikä alkuperäisestä ole enää mitään jäljellä? Mihin historian vaiheeseen suunnittelu kohdistetaan ja mitä nostetaan esiin? Esimerkiksi tekstissäkin mainittu preeriaruohon palanen kaupunkirakenteen keskellä on alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna vaikea yhdistää historiaan ja sen merkitykseen paikalle ainakin paikan historiaa tuntemattomalle kävijälle. Nykyihmisen voi olla hankalaa yhdistää ja ymmärtää yhteydestään irrotettuja historiallisia viitearvoja.

Kun merkityssisällön perusteena käytetään ajan henkeä (Zeitgeist) luodaan periaatteessa muodinmukaisia merkityksiä. Ne todennäköisesti myös kestävät heikoimmin ajan hammasta. Aikakauden tyyleihin ja kulttuuriin sidotut merkityssisällöt voivat olla visuaalisesti huikeita, kokeellisia, mutta ketä varten ne on tehty? Ovatko ne taideteoksia ajan hengen mukaisesti vai onko niille ajateltu pitempi käyttöikä? Voi myös olla että osa näistä, esimerkiksi tekstissä kuvattu Parc de Villette näyttää hyvältä aksonometrisinä räjäytyskaaviona plansseilla, mutta kuinka se ilmenee kävijälle? Parc de Villetten tapauksessa paikka on kuitenkin ilmeisesti suosittu myös maantasolta ja "rivikansalaisille".
Rahvaanomaisia (Vernacular) merkityssisältöjä luotaessa paikka ikään kuin stailataan nykyajan materiaaleilla ja muodoilla. Semanttisesti lähteestään irrotetut objekteilla luodaan elämyksellisiä ja mielikuvituksellisia tiloja. Esimerkkinä Martha Schwartzin kullatut betonisammakkorivistöt. Nämä merkityssisällöt ovat myös ajan henkeen sidottuja. Raja taiteen ja kitchin välillä on häilyvä. Voisin kuvitella etteivät horisontaalitasoon ripustetut puut tai kultasammakot välttämättä olisi saavuttaneet kovin suurta kansansuosiota esimerkiksi 50-100 vuotta sitten valinneessa ilmapiirissä.

Opettavaiset (Didactic) merkitykset taasen perustuvat siihen että kohteen tulisi kertoa tai opettaa kävijälle paikasta jotakin. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi edellisessä tekstissäkin käsiteltyä Bloedel Reserven puistoa, joka tuo esiin historiallisen maankäytön seuraukset ja merkitykset.

Keskusteluissa otettiin esiin myös teemapuistot, joissa jotain yleistä ideaa käytetään puiston tyylittelyssä. Tällaisia ovat esimerkiksi Disneyland, Muumi-puisto, vesipuistot ja erilaiset huvipuistot. Esitin keskustelussa että niihin ei välttämättä sisälly kovin syvällistä merkityssisältöä, mutta moni keskustelija vastusti tätä näkemystä ja näki niissä voivan piillä syvällisenkin aspektin. Vaikka useimmat teemapuistot pohjautuvatkin toiminnallisiin tai taloudellisiin seikkoihin, on totta että niiden perusteeman takana voi olla esimerkiksi historiallisia, taiteellisia tai luontoon liittyviä lähtökohtia.

Jos alkuperäiset referenssit ovat liikaa aikaan sidottuja ja senhetkiseen kulttuuriympäristöön sidottuja, voi aika kuluttaa ne nopeasti eikä niitä enää muisteta. Kävijä voi miettiä: "Mikähän tässä on ollut ideana?" Tosin näitä ajatuksia voi syntyä uudenkin toteutuksen kanssa jos sen merkitys on piilotettu liian syvälle.

Minuun puree parhaiten ympäristö jossa viihdyn, missä haluan viettää aikaani yksin tai seurassa. En välttämättä kaipaa paikalta liian syvällisiä merkityksiä, joihin pitää paneutua tulkintaoppaan tai asiantuntijan avulla. Mietiskelypuutarhat ovat joskus ihan paikallaan, mutta liian futuristiset alueet, joissa pyritään Wau efekteihin, voivat olla hetken huuma, mutta haluanko tulla paikkaan uudelleen, viikko toisen jälkeen ja viihtyä siellä aina? Puisto, missä viihdyn ei ole mikään näyttelyalue, joka kerran nähtynä on koettu eikä se anna samanlaista viihtyisää tunnetta kuin paikka jossa voin rentoutua päivästä toiseen, ilman että sen lumous haihtuu parin kerran jälkeen. Riippuu tietysti myös päivästä ja mielialasta minkälainen ympäristö kulloinkin palvelee tarkoitusta parhaiten. Joskus kaipaa reilua toiminnallisuutta, toisinaan elämyksiä ja joskus mietiskelyä sitä tukevassa ympäristössä. Ei siis ole yhtä kuningasajatusta kuinka puistoja pitäisi suunnitella tai merkityksiä joita puistoihin pitäisi luoda. Onneksi meitä on monenlaisia. Jos yksi saa parhaat fiilikset mystisestä ja syvällisiä merkityksiä pursuavasta zen-puutarhasta, voi toinen kokea parhaaksi paikaksi avoimen metsälaitumen, jossa hän kokee voivansa yhtyä luontoon. Kolmas ei taasen viihdy kummassakaan, vaan kaipaa ympärilleen toiminnallista ympäristöä, missä pääsee toteuttamaan itseään esimerkiksi liikunnallisesti.

Pitää myös muistaa että kohde liittyy aina ympäristöönsä ja sen tulee kommunikoida ympäristönsä kanssa. Muuten se voi jäädä irralliseksi vaikka alueen sisäinen suunnittelu ja toteutus olisi kuinka hieno tahansa. Alueen kokemisessa on suuri merkitys myös sillä miten alueelle saavutaan ja mitä alueelta näkyy alueen ulkopuolelle eli toisin sanoen minkälaisessa viitekehyksessä toimitaan.

Koska merkityssisällön luominen on kovin monikerroksista tulisi suunnittelijan luoda kohteelle monia ulottuvuuksia niin että mahdollisimman suurelle kokijakunnalle voi syntyä merkityksiä. Suunnittelija voi parhaimmillaankin vain antaa vihjeitä ja "kutkuttaa" kävijää, jotta tämä löytäisi omat merkityksensä puistosta.