Maisema-arkkitehtuurin teoriasta

Kuinka maisemaa tulisi suunnitella? Onko siihen olemassa periaatteita tai sääntöjä, joiden mukaan tulisi toimia? Voidaanko rakennettua maisemaa tulkita ja arvottaa jonkin teorian mukaan? Pitääkö aina keksiä uutta? Mitä nykyajan maisema-arkkitehtuurista puuttuu?
 
Näitä kysymyksiä pohdittiin James Cornerin teksteissä A Discource on Theory I: "Sounding the Depths" - Origins, Theory, and Representation sekä A Discource on Theory II: ThreeTyrannies of Contemporary Theory and the Alternative Hermenautics. 


Ennen ja nyt
 
Varhainen teoria ja käytäntö olivat Cornerin mukaan pitkälti toisiinsa sidoksissa, teoria valaisi ja oikeutti käytäntöä ja käytäntö säilytti alkukantaisen runollisuutensa. Antiikin aikana puistot ja puutarhat toimivat muodollisena kuvauksena teoreettisesta maailmasta. Varhaiset taide-esineet, temppelit ja puistot olivat näkymättömien ideoiden näkyviä ruumiillistumia. Uskonnollisvaikutteista symboliikkaa käytettiin paljon ja asioiden metafyysisyyttä ja mystiikkaa tuotiin esille.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/5/53/DUGHET_Landscape_with_St_Augustine_and_the_Mystery.jpg

1600-1700 lukujen vaihteessa tieteellisyys muutti ajattelutapaa radikaalisti ja matematiikan käyttö päättelyyn ohitti aiemman metafyysisiin konteksteihin tukeutuneet toimintamallit. Valistuksen aikana korostettiin tiedon ja järjen merkitystä asioiden käsittelyssä. Uskonnolliset  metaforat alkoivat menettää houkuttelevuuttaan uusien vaikutteiden rinnalla. Ihminen pyrki kesyttämään ja kategorisoimaan kaiken. Usko korvattiin järjellä. Samalla alettiin menettää yhteyttä aiempaan mystiseen ja outoon, tuntemattomaan ja henkiseen. Uusi tieto poisti epätietoisuuden verhon myyttisen päältä ja tuntemattomasta tuli tunnettua. Jumalkeskisyydestä siirryttiin ihmiskeskisyyteen. Kaikki projisoitiin välittömiin vaikutuksiin ja itseemme, ihmiskeskeiseen ja teknologiseen maailmannapaan. Teoria supistui ja kehittyi 1800-luvulla joukoksi toistettavia ja tuotettavia maisemia, käytännön periaatteiden teoriaksi. Teoriasta oli tullut käytännöllistä, tehokasta. Estetiikkakin luodaan säännöillä. Syvyys, mysteeri ja näkymättömät voimat ovat hävinneet. Nykyteorialta puuttuu sielu.


Nykyteorian kolme tyrannia
 
James Corner mainitsee nykyaikaa hallitsevan teorian kolmeksi tyranniksi positivismin, paradigman ja avant-garden.

Positivismin mukaan ainoastaan tieteellinen ja mitattava tieto ja teoriat ovat oikeita lähtökohtia ja perusteita suunnittelulle. Positivistinen suunnitelma on konkreettinen, todellinen ja käytännöllinen. Siis pitkälti nyky-yhteiskunnan toivenormeja vastaava. Se myös tarkoittaa kaikenkattavaa analyyttisen ja tietopohjaisen teorian luomista ennen mitään toimintaa. Tällä filosofialla prosessi nousee usein lopputulosta tärkeämmäksi. Positivismissa voi aikatekijä myös jäädä vähälle huomiolle. Analyyttisten kaavoihin ja loogiseen päättelyyn perustuvassa suunnittelussa on se vaara että paikat jäävät kylmiksi, ne eivät sisällä epävarmuustekijöitä, mystiikkaa, runoutta, henkeä tai myyttisyyttä. Voisi sanoa että niistä tulee sieluttomia.

Paradigmalla tarkoitetaan tieteenalan yleisesti hyväksyttyä oppirakennelmaa, ajattelutapaa tai suuntausta. Ne ovat periaatteita, jotka "menevät läpi" eikä niitä juuri kyseenalaisteta. Paradigma ideologiana on kaikenkattava periaatteiden ja arvojen verkko joka jaetaan. Toisekseen paradigma voi olla malliesimerkki, erityinen muoto tai tyyppi kuinka ideologiaa sovelletaan. Ei kuitenkaan voi olla täydellistä paradigmaa, vaan se edustaa aina yhtä näkemystä eikä voi sisältää kaikkia todellisuuksia. Paradigmojen eri koulukunnat keskustelevat heikosti keskenään. Paradigma voidaan kyseenalaistetaan kun havaitaan että parempiakin toimintamalleja löytyy. Tästä voi seurata tieteellinen vallankumous jonka seurauksena entinen paradigma hylätään ja korvataan uudella. Paradigman eivät näin ollen ole pysyviä ja niihin tukeutuminen rajoittaa innovatiivisuutta ja uuden luomista. Tästä päästäänkin Cornerin mainitsemaan kolmanteen tyranniin Avant-gardeen.

Avant-garde on tyranneista ehkä vaikein. Se vaatii alati muutosta. Se on kaikkia vakiintuneita suuntauksia rikkovaa ja uutta kokeilevaa. Sen pitää olla aina tuoretta. Tämän päivän avantgarde ei ole huomisen avantgardea. Käsitteen merkitys muuttuu jatkuvasti. Tuntuu että avantgardisti tarvitsee jatkuvaa innovatiivisuutta ja sen tulisi aina johtaa "Wau" projekteihin. Mutta onko se hyvä suuntaus?


Hermeneutiikka pelastajana?
 
Edellä mainittujen kolmen tyrannin tai ongelmateorian vastapainoksi tai pelastajaksi Corner nostaa hermeneutiikan, jonka avulla maailman käsittäminen tapahtuu hieman eri näkökulmasta. Se painottaa inhimillistä ymmärrystä merkityksien tulkinnassa. Emme ole täydellisiä emmekä voi ymmärtää tai sisäistää kaikkea. Cornerin mukaan hermeneutiikan voidaan katsoa perustuvan kolmelle olettamukselle:

Ensimmäinen liittyy tiedon hallintaan ja siihen ettemme voi olla "kaikkitietäviä", vaikka nykytekniikka antaakin meille sellaisen tunteen. Toinen olettamus on se että ensisijainen tieto on suoran kokemuksen tietoa eli todellisista kohteista, kivistä, kasveista ja paikan päällä olevista asioista saatuja aistimuksia, tunteita ja lähtökohtia. Paikka tulisi ymmärtää ja tulkita näistä osasista ja kokonaisuudesta saatujen tuntemuksien kautta. Paikkaa tulkittaessa sen osia ei voi ymmärtää ilman kokonaisuutta, mutta osien tulkinta vaikuttaa kokonaisuuden tulkintaan. Kolmas merkitys liittyy ajallisuuteen ja siihen ettei mikään ole pysyvää tai valmista. Paikka muuttuu paitsi suunnittelun edetessä myös sen valmistumisen jälkeen. Toisin sanoen paikka on aina keskeneräinen.

James Cornerin tekstit on kirjoitettu noin 20 vuotta sitten ja keskusteluissa todettiin että tilanne on tekstien kirjoittamisen jälkeen ehkä muuttunut hermeneuttisempaan suuntaan eikä suunnitelmia nykyään tehdä enää niin sidoksissa paradigmoihin tai vain positivismin periaatteiden mukaisesti. Paitsi että nykypäivän suunnittelussa pyritään huomioimaan säännöt ja määräykset ja huomioidaan mahdollisimman monia eri näkökulmia, niin tilaa annetaan myös paikan hengelle ja kahlehtimattomalle ajatuksen lennolle. Valitettavasti nämä korkealentoiset alkuajatukset usein vain joudutaan ampumaan alas kun nykyajan konkreettinen todellisuus ja järkisyyt astuvat kuvaan mukaan.


Sivuraiteilla
 
Keskusteluissa otettiin esiin kysymys siitä tuleeko maisema-arkkitehdin tuntea filosofisia suuntauksia ja tarvitaanko laaja-alaista tietopohjaa hyvän suunnittelun pohjaksi. Jarkon mukaan mahdollisimman laaja-alainen asiantuntemus ei koskaan ole pahasta, mutta onko todella näin? Mitä enemmän asioita tiedämme sitä hankalammaksi suunnittelu menee. Enemmän tietoa tarkoittaa enemmän perusteita ja enemmän reunaehtoja. Tästä voi myös tulla ikuinen kierre. Kun pureudutaan syvemmälle ja haaraudutaan aina vain pienempiin yksityiskohtiin voi lähtöajatus kadota. Onko viimeistäkin yksityiskohtaa myöten suunniteltu paikka sittenkään parempi paikka kuin intuitiolla sääntöjen kahleista vapailla ajatuksilla luotu tai peräti luonnon itsensä luoma paikka?
Otetaan esimerkiksi seikkailupuisto, joka on kaikkien sääntöjen mukaan luotu, jonka toimintoalueiden suunnittelu perustuu lukemattomiin käyttäjätutkimuksiin, puisto jossa on hyödynnetty viimeisintä tekniikkaa, missä jokainen kaide, mutteri ja ruuvi on varmasti turvamääräysten mukainen, putoamisalustat riittävän paksut ja EU-standardien mukaiset, missä kaikki kaadot ovat varmasti juuri oikeassa kaltevuudessa ettei synny tahattomia lätäköitä. Jos tämän puiston vieressä sattuu olemaan unohdettu metsätilkku, missä  on outoja pusikoita, jänniä kaatuneita puita, ehkä vähän vaarallisia kuoppia, kiellettyjä ojia ja märkiä lätäköitä,  niin kumman paikan arvelette houkuttelevan kohderyhmäänsä eli lapsia enemmän? Voi tietysti olla että hienosti väritetty ja jänniä teknisiä laitteita sisältävä uutuuttaan hohtava puisto vie voiton, mutta voi myös olla että päivän päätteeksi lapset löytyvätkin kannon päältä ja mielikuvitusta paremmin ruokkivasta metsiköstä, joka muuttuu päivästä toiseen ja kasvaa ja elää. Jotenkin tuntuu siltä että kasvattavana ympäristönä jälkimmäinen on huomattavasti parempi.

Edellä kuvattua voisi verrata vaikka lapsille nykyisin suunniteltuihin leikkikaluihin ja erityisesti legopalikoihin. Lego suoltaa kauppoihin sadoittain erilaisia rakennussarjoja, joiden tiheään vaihtuvat teemat ovat aina ajan hermolla, tuttuja elokuvista ja jotka markkinoidaan valtavina tuoteperheinä jota ilman ei lapsi voi kaveripiirissään olla. Nämä sarjat sisältävät käyttöoppaan, jossa ohjataan kohta kohdalta kuinka rakennussarjaa pitää käyttää ja kuinka se kootaan. Siinä ei jätetä mitään mielikuvituksen varaan. Kun palikka tai otus on koottu, ei sarjalla juuri muuta voikaan tehdä. Kaikki osat ovat räätälöityjä vain tätä yhtä otusta varten ja kun halutaan luoda jotain muuta pitää ostaa uusi hävyttömän kallis rakennussarja. Kun yksi osa sarjasta häviää ei otusta enää voi kasata, ja koko loppu sarja joutaa kaatopaikalle. Menemättä tämän varustelukierteen aiheuttamiin ekologisiin vaikutuksiin, voidaan todeta että tällaisessa tuotekehittelyssä kohdeyleisö on yksinkertaistettu  rahakoneeksi sivuuttaen sen syvällisemmät argumentit. Sen huomaa myös siitä etteivät nämä sarjat alkuinnostuksen jälkeen kovin pitkään jaksa viehättää, ennen kuin ympäristö luo taas paineita jonkin uuden ja vielä entistäkin "makeamman" sarjan hankintaan. Markkinoimalla saa minkä tahansa roskan näyttämään houkuttelevalta.

http://s.cdon.com/media-dynamic/images/product/toy/toys/image0/lego_chima_eris_ornjaktplan-22600915-3298438635-xtra.jpg

Mihin ovat kadonneet peruspalikat, joista mielikuvituksen avulla saattoi loihtia mitä vain? Nyt taidan kuitenkin jo harhautua sen verran sivuraiteelle että on parempi loikata takaisin ennen kuin pudotaan raiteilta kokonaan.

Koska maisema-arkkitehti saattaa usein olla kokoavana tekijänä monialaisissa projekteissa on tietysti hyvä että hän osaa puhua tai ymmärtää eri alojen kieltä. Tämä tarkoittaa tiettyjen perustietojen, käsitteiden ja toiminnallisuuden hallintaa useilta eri aloilta. Vaikka "mutu"-tuntumalla tehty suunniteltu kuulostaa houkuttelevalta on tietyt luonnonlait hyvä tiedostaa, ettei käy niin kuin Versaillesissa 1600-luvulla, missä rakennettiin kallis yli 80 km mittainen kanava ja vesijärjestelmä Eire joesta Versaillesiin minkä jälkeen havaittiin ettei vesi virtaakaan ylämäkeen (http://en.wikipedia.org/wiki/Gardens_of_Versailles - Problems with water).  Koska on mahdotonta olla asiantuntija kaikilla aloilla on myös hyvä osata konsultoida muita ja hyödyntää monialaista tietotaitoa.


Metropolitan Transformations
 
Vielä muutama sana James Cornerin projekteista, joita hän lyhyesti esitteli videolla Metropolitan Transformations, James Corner, ASLA. Hänen toimistonsa on suunnitellut viimeisten vuosikymmenten aikana lukuisia suuria maisema-arkkitehtuuriprojekteja, joista voi mainita ainakin Fresh Kills alueen NewYorkin Staten Islandilla, High Line hylätyn junaradan pätkän, jonka Corner on muuttanut kaupunkipuistoksi New Yorkissa sekä viimeisimmän laajan uuden kaupunkisuunnitelman Kiinan Qianhaissa, Shenzhenissä. Fresh Kills alueesta Corner mainitsi esitelmässään että paikka suunniteltiin siten että se sai kehittyä luonnollisten prosessien kautta minkä jälkeen toimintoalueet vasta saivat oman paikkansa. Tällainen pitkän aikajänteen huomioiva ja hyödyntävä suunnittelutapa kuulosti mielenkiintoiselta ja poikkeukselliselta nykyisen vauhtisokeuden aikakaudella kun kaikki pitäisi saada valmiiksi mielellään heti. Kiinan uutta kaupunkia suunniteltaessa oli mukava huomata että suunnittelun lähtökohtana on toiminut ekosysteemipalveluiden ja sosiaalisen ympäristön arvot. Tämän tärkeän pohjan jälkeen tulevat vasta liikenneverkostot ja rakennukset. Yleensä tämä tunnutaan tekevät toisin päin jolloin rakennetuilta alueita ylijääneelle tilalle yritetään epätoivoisesti luoda näitä kriittisiä palveluita.