Ihmisen luontoetiikka

Kuinka ihminen suhtautuu luontoon? Hallitseeko ihminen luontoa ainoana superlajina edistyneen teknologian ja kehittyneen ajattelukykynsä turvin vai tuhoaako hän sitä lyhytnäköisillä ja oman lajin etuja painottavilla tavoitteilla ja toimenpiteillä? Onko ihminen luonnolle alisteinen vai sen herra? Mikä on ihmisen vastuu luonnosta?

Tämän viikon kolme tekstiotetta käsittelivät ihmisen suhdetta luontoon eri näkökulmista. Markku Oksasen kirjoittamassa tekstissä pohdittiin sodan ja ympäristöetiikan suhdetta, Simo Laakkosen tekstissä käsiteltiin kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikkaa ja Yrjö Hailan tekstissä ihmisen luonnon aistimista, kokemista ja uuden oppimista.  Kaikki tekstit olivat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta ehkä eniten keskustelua ja pohdintaa herätti erilaisten konfliktien suhde ympäristöön.

Sivuuttaen muut sotaan liittyvät aspektit, pohdimme sotatoimien vaikutuksia ympäristöön ja luontoon. Ihmisperspektiivistä tämä näkökulma jää ymmärrettävästi usein sivurooliin erilaisista konflikteista puhuttaessa. Kriisitilanteessa ihmisen ajattelu kytkeytyy eri moodiin kuin turvatussa ympäristössä ja normaalitilanteessa. Kriisimoodissa ihmisen päämotivaattoriksi nousee selviytyminen ja hengissä pysyminen, jolloin asiat, jotka eivät suoraan vaikuta tähän, jäävät väkisinkin toissijaisiksi. On turha mennä kysymään nälkää ja vilua kärsivältä hänen mielipidettään luonnon suojeluun. Vastaus on selvä. Jos ihmisen koti ja perustarpeita palvelevat elinolosuhteet tuhotaan, ei luonnon kehityksellä ole ihmiselle juuri merkitystä.

Ympäristönäkökulmasta konflikteille otollista maaperää ovat paitsi materiaaliset ja reaaliset asiat kuten luonnonvarat, myös immateriaaliset ja tunteisiin vetoavat seikat, kuten kenelle tietty maisema kuuluu tai väestön yhteenkuuluvuus juuri tiettyyn seutuun. Kenelle seutu kuuluu, kuka sen omistaa, keneen seudun historia liittyy? Mitkä ovat ne tekijät jotka tekevät tietystä alueesta tärkeän ja merkittävän, jopa siinä määrin että sitä tulee puolustaa viimeiseen asti?

Ihmisellä on kuitenkin kyseessä viime kädessä aina jonkinasteinen oman edun tavoittelu. Toisin sanoen ihminen asettaa omat intressinsä luonnon intressien edelle. Tämä on tietysti luonnollista, koska jokaisen elollisen olennon ensisijaisena lähtökohtana on oman elämän ja jatkuvuuden turvaaminen. Vasta kun omat perustarpeet on tyydytetty voidaan huomio kiinnittää "toissijaisiin" näkökohtiin, kuten toisen lajin tarpeisiin tai suojeluun.

Ihminen sitoutuu paikkaan vahvojen tunnesiteiden avulla. Jokainen laji pyrkii ensisijaisesti pysymään hengissä ja lisääntymään. Tämä edellyttää sellaista paikkaa, joka turvaa lajin ravinnonsaannin ja suojaa sitä ulkopuolisilta uhkilta. Kun tällainen paikka on löytynyt  ja ympäristö käy tutuksi siihen aletaan kiintyä erilaisten tunne- ja tapahtumaketjujen kautta. Nykyihminen pääsee, ainakin länsimaisessa yhteiskunnassa, pitkälti syntymään turvalliseen paikkaan eikä hänen tarvitse vaeltaa jatkuvan saalistuksen tai ravinnonpuutteen  vuoksi. Alueilla, jossa on niukat luonnonvarat väestömäärään nähden eikä maa riitä tyydyttämään ravinnontarvetta asia on tietysti toisin.

Konfliktien aikana juuri edellä mainitut tunnesiteet ovat se syy ja voima jotka muodostavat puolustusasenteen. Omakohtainen sidos alueeseen on aina vahvempi kuin vain "ylhäältä" tullut käsky puolustaa jotain kohdetta. Konfliktien aikana tällaiset tunnesiteet voidaan katkaista särkemällä toiselle tärkeät kiinnekohdat ympäristöönsä. Kohteet voivat olla symbolisia, tietyn ryhmän kulttuuriin liittyviä merkityksiä, mutta myös konkreettisia elinolosuhteisiin liittyviä ja ympäristöön kohdistuvia toimia. Luonto joutuu usein sijaiskärsijän rooliin, kuten Vietnamissa, jonne kylvettiin tuhoalaismyrkkyä, jotta vastustajat eivät kykenisi ravinnontuotantoon.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/1f/US-Huey-helicopter-spraying-Agent-Orange-in-Vietnam.jpg

Luonnonvarat voivat siis toimia paitsi konfliktien syynä, myös sodan seurausten kärsijänä. Toisaalta luonto voi myös hyötyä ihmisen konflikteista. Esimerkkinä mainittakoon keskusteluissakin esiin nostettu Koreiden välinen rajavyöhyke, missä luonto on saanut vapaasti kasvaa ilman että ihminen on päässyt vaikuttamaan alueen kehitykseen.

Ihminen ei kuitenkaan tarvitse keskinäistä ristiriitaa luonnon muuttamiseen tai tuhoamiseen. Ihminen on nykyteknologian myötä saavuttanut tason, jolloin hyväkin tarkoitus voi kääntyä luonnonvastaiseksi ja poiketa luonnon omasta kiertokulusta. Onko ihmisellä oikeus, tieto ja taito, jolla hän voi muokata ympäristöään oman etunsa nimissä. Vaikka ihminen usein arvelee teknologisen tietämyksensä perusteella olevansa ainoa laji, joka kykenee päättämään ja viemään ympäristönsä kehitystä eteenpäin, onko näin vai ajautuuko ihminen vain syvemmälle umpikujaan alati niukkenevien luonnonvarojen huvetessa.

Esimerkkinä modernin ympäristöteknologian hyöty-haitta dilemmasta voivat toimia ympäristömyrkyt, joiden käytöllä on pyritty maksimoimaan hyötylajien menestys "hyödyttömien" lajien kustannuksella. Samalla on kuitenkin aiheutettu maaperään vuosikymmenien myrkkykuormitus ja ne ovat todennäköisesti syynä myös valtaviin mehiläisyhdyskuntien sukupuuttoaaltoihin (http://www.scientificamerican.com/article/earth-talks-hive-and-seek/)

http://primeinfographics.com/wp-content/uploads/2011/10/bees.png

Vaikka ympäristö ja sen kehitys tulevatkin ihmisen arvoasteikossa vasta perustarpeiden jälkeen, tulisi huomioida että juuri luonto ja ympäristö on näitä perustarpeita tuottava paikka. Jos ympäristön näkökohdat, kehitys ja -suojelu unohdetaan, myös perustarpeet voivat pian olla uhattuina. Ollaanko jo menossa siihen suuntaan ja onko meillä luonnonvarojen ehtyessä paluu takaisin kivikaudelle, jää nähtäväksi.