Luonto oli lähellä ja konkreettinen ympäristö viettäessäni lapsuuteni kesät maaseudulla.
Kuvat: Mökkisauna, Aamu-usvaa Kuivalantiellä, Soutuvene Savajärven rannassa, Kirkkotie ja kotikoivikko, Kävellen mökille |
Maisemakuva aiemmassa ammatissani muotoutui pitkälti yläperspektiivistä.
Luonnonvoimat ja -muodot ovat aina vaikuttaneet minuun vahvasti.
Oman talon ja pihan rakentaminen on avannut näkökulmaa käytännölliseen ja toteutukselliseen maisemaan.
Kuvat: Patosiltaa rakentamassa, Bobcatin ohjaimissa, Nurmikkoa tekemässä |
Mikrotasolta makrotasolle ulottuvan luontokuvaharrastuksen myötä luonto ja maisema on avautunut paremmin esteettisenä olentona (www.kuvakeidas.fi).
Kuvat: Kihokki, Sammakon kutua, Sudenkorennon selkä, Västäräkin poikaset, Torvijäkälä, Sammalen itiöitä, Veden pyöristämiä rantakiviä |
Puutarhamatkailua lähellä ja vähän kauempana.
Urbaanimpaa näkökulmaa ja rakennettua maisemaa.
Kuvat: Riga, San Fransisco, Reykjavik, Viipuri, Viipuri |
Tässä näkee mukavan konkreettisesti miten kuva voi kertoa enemmän, kuin tuhat sanaa. Ja miten esittelemällä oman maailmankuvansa voi helposti kertoa paljon myös itsestään.
VastaaPoistaLuettuani tämän seminaarin aineistoa päädyin pohtimaan esteetikkojen yhteiskunnallista vastuuta, jota teksteissä pohdittiin. Nykymaailmassa, jossa ammattien rajat ovat yhä häilyväisempi ja harrastukset profiloivat monia ihmisiä hyvin paljon, myös harrastajalähtöinen esteettinen ilmaus on hyvin arvostettua - eikä välttämättä edes kannata yrittää vetää rajaa ammattilaisen ja harrastajan välille. Jos ammattilaisella (kirjoittajien mukaan) on jonkinlainen velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan, mihin asti sen voi ulottaa? Pitäisikö samanlaista vastuuta olla myös harrastajilla?